Astrid, minä rakastan sekä totuutta että vapautta. Ja minun täytyy noudattaa niiden vaatimuksia silloinkin, kun se johtaa sellaiseen mikä tuottaa kärsimystä sekä itselleni että muille.
Aavistat jo mitä aion sanoa. Minun täytyy päästä vapaaksi.
Sinä et ole ollut tyytyväinen minuun tänä viime yhdessäolomme aikana. Sinä kaipasit enemmän osaa minusta ja harrastuksistani. Mutta Astrid, sairashuoneeseensa teljetty olento ei voi — ymmärrätkö, ei todellakaan voi — seurata terveen ja tavallisessa ihmiselämässä liikkuvan oloja ja harrastuksia. Se on yksinkertainen ja kieltämätön, joskin tässä suhteessa kova totuus. Ei ole oikein näytellä luonnotonta osaa. Sen sinä, yleväsieluinen pikku Astrid, käsität paremmin kuin muut.
Lähtiessäni luotasi lupasin palata parin viikon kuluttua. Nyt peruutan sanani. Se on oikeinta sekä sinuun että minuun nähden. Se tekee tämän muutoksen meille molemmille helpommaksi. Kun joskus toiste tapaamme, on jo aivan luonnollista, ettemme enää ole sulhasen ja morsiamen suhteessa. Me olemme vain kaksi ihmislasta, jotka yhdessä maistettuaan ensi rakkauden hurmaa kääntyivät kukin taholleen elämässä.
Rakas, pehmeäposkinen pikku madonnani, minä kiitän sinua sinun olentosi suloudesta. Minä kiitän sinua siitä hurmasta, minkä annoit varhaisimmalle nuoruudelleni ja siitä sielun hienoudesta, jolla olet käsittävä sen mitä tässä olen sanonut.
Kirje painui hetkeksi Astridin kädestä. Hänen silmiinsä nousi kuin kyyneleetöntä itkua, Sitten hän jatkoi.
Ellet itse välttämättä tahdo toisin, pyytäisin: älä vastaa tähän. Mielenliikutus ei ole hyväksi sinulle. Ja minä tahtoisin säästää sinua siinä määrin kuin voin. Pyydän siksi vielä kerran: älä vastaa. Tiedän sanoittakin, ettet syytä minua vaan ymmärrät. Ja sanon sinulle jäähyväisiksi, että aina kiitollisuudella olen ajatteleva en vain madonnakasvojasi vaan yhtä paljon sitä ylevää mieltä, joka niissä aina heijastuu.
Sinua kiitollisuudella muistava
Albert.
Astrid kääräisi kirjeen kokoon, pisti sen kuoreen ja kätki pieluksensa alle. Sitten hän väsyneesti painui takaisin vuoteelle. Hänen silmänsä olivat täynnä murheenraskaita kysymyksiä. Ajatukset olivat väsyneitä, siipirikkoisia. Katse kohosi kuin apua etsien ylös vuoriin päin.
Hän näki rinnettä pitkin ylöspäin polveilevan tien. Sitä hän usein ennen oli tarkannut. Nyt se oli tyhjä. Ja hän huomasi, että se kapeni kapenemistaan ja jyrkkeni jyrkkenemistään mitä ylemmä se ehti.