Hän käsitti, että se puhui.
6.
Astrid Falcke oli kokonaan muuttanut elintapaa. Hän oli ennen pysytellyt leposohvallaan joko huoneessa tai parvekkeella. Nyt hän tahtoi olla liikkeellä, kun se vain oli mahdollista. Kävellä hän ei jaksanut eikä hänellä ollut "kantajaa" kuten Elsalla, mutta äiti oli hankkinut pyörätuolin, jossa hän pääsi nousemaan kappaleen vuoripolkua ylöspäin. Vakituisena työntäjänä hänellä oli nuori tyrolilaispoika, joka oli hyvillään tästä ansiotilaisuudesta.
Aluksi Astrid harvoin jutteli pojan kanssa. Äitikin oli mukana ja he vaikenivat tavallisesti kaikki kolme. Mutta jäätyään kerran kahden pojan kanssa tuli Astrid tiedustelleeksi tämän kotioloja. Ja poika alkoi kohta iloisesti kertoa.
Hän oli äitinsä ainoa lapsi. He asuivat yhdessä syrjäisessä seudussa, jossa saivat niukan elatuksensa siitä pienestä palstasta, joka ympäröi kotimökkiä ja muutamista vuohista ja lehmästä, jota se elätti. Mutta äiti oli sairastanut luuvaloa eikä ollut varoja lääkärinmaksuihin ja lääkkeisiin. Poika oli lähtenyt ansaitsemaan näitä äidille näiltä paremmilta liikepaikoilta.
— Sinä olet hyvä poika, sanoi Astrid. - Kaikki nuoret eivät muista vanhaa äitiä. Toiset pitävät itse hauskaa, toiset säästävät tulevaisuutta varten. Poika nauroi. Hän uskoi voivansa huolehtia sekä asiasta että toisesta. — Ja sillä minkä teemme vanhemmillemme on erityinen siunauksensa, hän sanoi, pysähtyi tienvarrelle pystytetyn Ristiinnaulitun kuvan eteen ja teki hartaana ristinmerkin. — Hän opetti meitä. — Hän nyökkäsi kuvaan. — Pyhä Neitsytkin oli äiti.
Astrid painui ajatuksiinsa. Poika jatkoi kertomistaan. Hänellä oli tiedossa hyvä paikka muutamassa ruokakaupassa vähän etäämpänä laaksossa. Sieltä sai kuitenkin työtä vasta syyskuusta alkaen. Nyt kesän kuluessa täytyi tyytyä tilapäisiin ansioihin. Matkailijatkin tarvitsivat usein opasta. Ja toiset maksoivat runsaasti, herrat etenkin.
Astrid heräsi ajatuksistaan ja naurahti. Hän oli löytävinään sanoista hyötypolitiikkaa. Mutta poika huomasi hänen ajatuksensa ja lensi punaiseksi. Hän pyysi anteeksi. Hän oli vain niin iloissaan eräästä suuresta palkkiosta. Sen oli antanut nuori herra, joka muutamia viikkoja takaperin matkusti pois siitä lepokodista, joka oli valkean huvilan vieressä. Se herra oli usein tehnyt matkoja vuorille yhdessä neitien kanssa. Toinen oli hänen morsiamensa. Se herra oli maksanut suurenmoisesti. Neiti taisi olla rikas.
Astrid vaikeni kauan. Hän ei ajatellut paljon, hän koetti kuunnella mitä luonto puhui. Luonnossa oli rauhaa. Luonnolla oli lääkitystä. — — —
Vähitellen heräsi hänessä tarve lähestyä ihmisiäkin. Paljon hän ei jaksanut keskustella. Se rasitti häntä. Mutta kun hän näki vanhuksen painuneena tien varrelle pystytetyn ristin juurelle tai nuoren karjatytön, joka ylempää palasi laaksoon, täytyi hänen sanoa heille joku ystävällinen sana.