Hän tunsi unohtaneensa ihmiset yhden tähden, joka oli ollut hänelle rakkaampi kuin muut kaikki yhteensä. Nyt tahtoi hän maksaa velkansa. Aika oli lyhyt.
Eräälle kauniille Etschin putoukselle johtavalla tiellä näki Astrid usein "Vaiteliaan". Hän tunsi hänet sekä sulhasensa että äitinsä kuvauksista. He sivuuttivat toisensa aina sanoitta, mutta molemmista tuntui siltä, kuin he jollain tavoin sisäisesti olisivat olleet sukua.
"Vaiteliaan" teki muutaman kerran mieli lähestyä. Mutta hän häpesi haluaan ja voitti sen. Kerran hän kuitenkin sattui kohdalle, johon Astridin pyörätuoli oli pysähtynyt. Hänellä oli muutamia alppikukkia kädessään. Hän ojensi ne äänettömänä Astridille. Tämä punastui ilosta. Hän ymmärsi, ettei se merkinnyt aivan vähän. — Te olette kovin hyvä.
— En, sanoi toinen jyrkästi. — Minä en ole hyvä. Minä vihaan ihmisiä. Rakastan vain luontoa — enin kivikunnan suurta rauhaa.
— Sielläkin on purkauksia. — Se sanottiin veitikkamaisuudella, jota
"Vaitelias" ei ollut odottanut.
— Te laskette leikkiä. Se on hyvä. — Hän käänsi selkänsä ja meni. Mutta toisena päivänä hän uudelleen pysähtyi Astridin tuolin kohdalle. Nyt hänellä ei ollut kukkia. Hänen katsantonsa oli ankara ja ääni teräksinen. Hän vaati kuin tilille. — Ettekö tekin joskus kadehti rauhallista kivikuntaa?
"Vaiteliaan" läpitunkeva katse näki, että Astrid kalpeni. Hän katui kysymystään. Mutta Astrid pääsi pian tasapainoon. — En enää, sanoi hän rauhallisesti. — Se on jähmettyneisyyden rauhaa. Minulla on parempaa.
— Ja mitä?
— Sitä mikä on riippumaton ulkonaisista oloista.
— Sellaista ei ole. — Hän käänsi taaskin selkänsä ja meni. Mutta muutaman päivän kuluttua odotti hän Astridia samalla paikalla. Hänestä he kaksi kuuluivat yhteen tavalla, josta ei tietänyt kukaan muu kuin hän itse. He olivat molemmat nähneet nuoruusunelmansa keväthallan hileissä. He olivat panneet koko olemuksensa suhteeseen, joka toiselle asianomaiselle oli ollut vain leikkiä.