— Minä tahtoisin tietoa siitä "riippumattomuudesta", josta te kerran puhuitte. Se on minusta suora mahdottomuus, sanoi hän omalla jyrkänsuoralla tavallaan.
Astrid hymyili ja se hymy oli ujo ja suloinen. Se pani miehen mielen pehmeäksi. Madonna del Granducaa ei voinut vaaratta lähestyä. Hän tunsi sen — hämmästyen — hämillään ja melkein katuen.
Hän kuuli Astridin puhuvan. — Te olette syvästi oppinut mies ja minä lapsellinen nuori tyttö. Minä puhun lapsellisesti siitä mikä vaatisi kaikkein parhaimpia sanoja.
— Sanokaa niin kuin ajattelette.
— Saanko kertoa pienen kertomuksen? Vaitelias asettui kivelle.
— Minä olen muistanut pientä pisaraa, alkoi Astrid. — Se oleili ennen jossain yläpuolella maisen elämän. Mutta sen täytyi tulla tänne ja se joutui kokemaan monenlaista. Se putosi kivien väliin, siitä joutui se pienen puron uomaan ja siitä jokeen. Se kulki milloin särmäisten kivien yli, milloin kukkarantoja pitkin. Lopulta se väsyi ja olisi tahtonut päästä toiseen olotilaan, mutta suuri, vastustamaton virta kuljetti sitä yhä vain eteenpäin. Silloin se alkoi tarkata ääniä ympärillään. Puut humisivat, linnut visertivät. Pieni pisara kuuli suuresta pohjattoman syvästä merestä, jonne sen tie kävi. Koko luomakunta oli tietoinen tuosta merestä. Ja kaikki puhuivat siitä suurella vakavuudella. Sitä pientä pisaraa alkoi pelottaa. Se ei tahtonut hukkua pohjattomaan hautaan ja jäädä sinne. Mutta silloin se kuuli toisenlaisia ääniä. Ne kertoivat taivaasta, joka kaareutuu meren yläpuolella ja jossa olo on toisenlaista ja parempaa kuin maan päällä. Ne kertoivat näkymättömästä voimasta ja näkymättömästä tiestä, joka nosti pisarat meren syvyydestä siihen olomuotoon, jossa ne ennen olivat. Ja silloin tuli sille pienelle pisaralle suuri ilo ja suuri rauha sisimpään. Eikä se ilo ja rauha enää muuksi muuttunut, riippuen siitä minkälaista tie oli. Sillä se oli sivuasia ja pientä verraten siihen suureen pääasiaan, että se pieni pisara tiesi, mistä hän oli tullut ja minne hän oli menossa.
Astrid vaikeni. Vaitelias samoin. Hän oli painanut molemmat käsivartensa polvien varaan ja tuijotti eteensä maahan. Viimein sanoi hän katkerasti: — Suuri kylmyys jäädyttää kaiken.
— Suuri lämpö sulattaa kaiken, Astrid vastasi.
Vaitelias meni tapansa mukaan vaiteliaana ja hyvästelemättä.
7.