Seuraavana päivänä meni Astrid vieraisille Elsan luo. Hän ei ollut käynyt siellä moneen aikaan. Elsa ponnahtikin iloisesti pystyyn tuntiessaan tulijan ja ojensi hänelle molemmat kätensä.
— Minä olen odottanut ja kaivannut, sanoi hän kyyneleet silmissä.
— En ole voinut. — Vähän myöhemmin Astrid jatkoi: — Meikäläisille on elämä kuitenkin ihan toisenlaista kuin muille. Se on eristettyä — melkein kuin spitaalitautisen. Ja hiljaisissa kammioissa saa kokea paljon, joka vie voimaa. Silloin ei jaksa seurustella.
Elsan poskille nousi herkkä puna. Hänelle oli vaikenemisen tarve tuntematon. Hän tiesi vain mitä maksoi vaieta silloin, kun olisi tahtonut puhua. — Eikö puhuminen helpoita — puhuminen rakkaillemme, kysyi hän arasti.
Astrid katsoi häneen hetken pitkään kuin vanhempi kokemattomaan nuorempaansa. Sitten hän vastasi hitaasti: — Olomme ovat erilaiset, siksi kai tarpeemmekin.
Elsa tunsi sanoneensa jotain sopimatonta, jotain mikä oli käynyt arkaan kohtaan ja tehnyt kipeätä. Ajattelematta muuta kuin että oli puhuttava jostakin muusta viskasi hän esiin kysymyksen Albertista. Oliko hän ehkä piankin tulossa?
— Ei, hän ei tule. Emmekä enää kirjoitakaan toisillemme. Hän on terve ja nuori. Hänen täytyy olla vapaa.
Elsalle nousi itku kurkkuun. Hän ponnisteli pysyäkseen tyynenä, mutta ponnistuksista huolimatta puhkesivat kyyneleet viimein esiin. — Minä olen niin tyhmä, niin lapsellinen. En ajattele. Ja minä en koskaan, en koskaan voisi tehdä tuollaisia ihmeellisiä tekoja!
Hetken tuntui Astridista siltä kuin hänen olisi pitänyt sanoa, ettei hän sitä tehnytkään itse, että Albert… Mutta sitten se hänestä tuntui epäoleelliselta sivuasialta. Elsa seisoikin jo hänen edessään, puristi hänet kiihkeästi syliinsä ja nyyhkytti hänen olalleen painuen: — Se on kovaa, kovaa — että meidän kaikkien täytyy kieltäytyä niin paljosta.
— Kaikkien? Astridin katse kysyi. Hän näytti melkein hymyilevän. Ja se hymy kävi kipeästi Elsaan. Hänestä Astrid tällä kertaa oli lyhytnäköinen ja lapsellinen.