Kun rouva Falcke saattajansa kera istui kahden junassa, sanoi hän odottamatta: — Astrid eläisi ehkä, jos — jos olisi enemmän sellaisia kuin te.
Lennart Reichenhart ei kohta vastannut. Viimein sanoi hän aran tunnustelevasti: — Rouva Falcke, muistatteko niitä lehtisiä, jotka kerran annoin teille luettaviksi.
Kesti hiukan ennenkuin rouva Falcken väsynyt ajatus löysi ladun, jolle sen oli käännyttävä. — Minä en ymmärrä…
— Ettekö? Minähän olin osoittanut tunteitani, olin herättänyt toiveita ja sitten — särkenyt ne. Suru oli ehkä jossain määrin ollut taudin aiheuttajana. Minulla oli sovitettavaa. Mutta velvollisuus oli minulle täynnä suurinta onnea.
Rouva Falcke itki yhä.
8.
Loistavat syksyiset värit, joita Astrid elämänsä viime päivinä oli katsellut, olivat poissa. Kuihtumisen aika oli ohi. Uusi kevät täynnä ihanuutta teki tuloaan.
Elsa Reichenhart seurasi parvekkeeltaan kevään edistymistä. Se oli hänestä kauniimpaa kuin koskaan ennen, sillä se tuli äkkiä — täynnä elämäniloa ja hurmaa.
Se oli hänen viimeinen keväänsä. Hän tiesi sen. Elämää uhkuvasta laaksosta hän usein siirsi katseensa valkopukuisiin vartioihin taivaan ja maan rajalla. Ne olivat tulleet hänelle tutuiksi. Mutta ne täyttivät sittenkin hänen sisimpänsä suurella kaipuulla. Ja se kaipuu kävi sitä raskaammaksi, kun se oli ainoa tunne, jota hän ei voinut jakaa Lennartin kanssa. Sen tähden hän katseli lumihuippuja ainoastaan yksin ollessaan. Lennartin kanssa puhui hän laaksosta ja keväästä. Ne kuvastivat kumpikin heidän yhdyselämäänsä. Se oli Elsalle ollut pitkä, ihmeellinen kevätpäivä, jolloin uudet kukkaset ja uudet ilonaiheet yhtenään puhkesivat.
Lennart hyväili vaimonsa kättä. — Minulle on se ollut sitä. Mutta että sinäkin voit sanoa niin, sinä, joka olet kärsinyt ja taistellut niin paljon… Ja kuitenkin on katseesi minulle antanut vain aurinkoa ja kevätiloa.