Hän kääri kirjeen kokoon, pisti sen kuoreen ja sulki huolellisesti. Sitten hän haki laatikostaan toisenkin kirjeen, ratkoi hiukan päänalusensa ommelta ja työnsi kirjeet aukosta sisään. Hän oli ompelemassa ratkottua kiinni, kun äiti tuli sisään.
— Joskus saat tästä vähän luettavaa, sanoi hän iloisesti. — Ja toisen puolen saat antaa Albertille. Me emme nyt enää kirjoita toisillemme.
— Minä olen huomannut sen.
— Kaikki on niinkuin olla pitää, mutta minä en jaksa puhua siitä. — Hän painui väsyneenä takaisin vuoteelle. Kun äiti tuli häntä peittämään, kietoi hän äkkiä kätensä äidin kaulaan ja sanoi hiljaa: — Äiti, sinulla on sitä jumalallista rakkautta, joka tahtoo antaa, vain antaa.
Vuoteeltaan hän ei sitten noussutkaan ennenkuin hänet valkeassa arkussaan kannettiin asemalle Meranissa toimitettavaa hautausta varten. Syvään suruun painunut äiti kulki yksin arkun jälessä.
Lepokodin portilla yhtyi "kantajoukko" saattueeseen. Mamma Hecht ei puhunut ruuista, ei vaatteista eikä edes omaisistaan. Hän puristautui vain lujemmin miehensä käsipuoleen ja tunsi itsensä kiitollisen liikutetuksi siitä, että hänellä oli turvaa ja tukea elämässä. Tyttärentyttäret painautuivat nyyhkyttäen toisiinsa. Heistä oli käsittämätöntä ja kovaa, että nuoruus ja kuolema joutuivat kosketukseen toistensa kanssa.
Toisten suureksi hämmästykseksi oli "Vaiteliaskin" saapuvilla. Hän ei puhunut mitään. Mutta hän ajatteli sitä suurta rauhaa ja sitä suurta lämpöä, josta hänen nuori kärsimystoverinsa oli puhunut. — Kun toisten katse vältti, pisti hän muutamia valkeita Edelweiss-kukkia arkulle.
— Sääli nuorta suloista neitosta, sanoi muuan "kiipeilijöistä".
"Esteetikko" laski kannelle kimpun vaaleita ruusuja. — Pehmyt, pieni madonna del Granduca, sanoi hän puoliääneen.
Lennart Reichenhart tuli viimeisenä asemalle. He olivat olleet erimielisiä Elsan kanssa. Hän ei juuri nyt olisi tahtonut jättää Elsaa pitemmäksi aikaa yksin, mutta Elsa tahtoi välttämättä, että hän lähtisi Meraniin asti. Ja Elsa voitti.