Antonio Salernin leski istuu tapansa mukaan kirkonportailla. Mutta hänen kätensä ei enää useinkaan ojennu ohikulkeville. Hän on niin väsynyt ja hänellä on niin paljon ajateltavaa, että yksin jokapäiväisen leivän hankintakin häneltä monesti unohtuu.
Hänen katseensa on entistä sameampi ja hänen ajatuksensa lentävät levottomasti lepattaen sinne tänne.
Hän itkee usein. Hän tietää, että hän joskus on tehnyt pahaa, paljon pahaa. Mutta koska ja ketä kohtaan, siitä hän ei ole selvillä. Hän tietää vain, että hän siitä päivästä alkaen on itkenyt paljon.
Ja hän muistaa vielä toisenkin kerran. Silloin tuli nuori nainen hänen luokseen ja sanoi ankarasti: — Te kokoatte syytä päällenne. Syytä, syytä.
Tätäkin on hän senjälkeen itkenyt monta monituista kertaa. Sillä hän ei tiedä tehneensä pahaa kenellekään senjälkeen, kun hänen pitkät itkunsa alkoivat.
Hän nousee vaivalloisesti paikaltaan, hoippuu kirkonovelle ja siitä alttarille, jolla riippuu se veripunainen ruusu.
Hänen silmänsä eivät näe mitään, mutta hänen sielunsa näkee. Hän ihmettelee, että se ruusu on punainen. Hän luuli itkeneensä sen valkoiseksi.
Hänen mielensä painuu taas raskaaksi ja silmiin nousee kyyneleitä.
Mutta samassa hän muistaa, että ruusu riippuukin naulassa, joka on
lävistänyt ristillä riippuvan jalat. Pyhä veri on valunut ruusuun.
Siitähän se punoittaa.
Hänen mielensä kevenee samassa. Syyllisyyden raskas taakka häviää kuin olemattomiin. Hän hoippuu rauhoittuneena takaisin portaille.
Ulkona paistaa aurinko suloisen lämmittävästi. Se on kerännyt säteitään juuri kirkonseinän ja portaiden muodostamaan kulmaan. Vanhus lyykähtää siihen istumaan kuin lintu tuttuun, lämpimään pesäänsä.