Raukaisee niin, että hän painaa päänsä kirkon seinää vasten ja ummistaa silmänsä. Siihen hän nukahtaa.
Ihmiset hänen ympärillään menevät kirkkoon ja palaavat takaisin sieltä. Kadun toisella puolella Perosion trattoriassa on liike vilkasta ja ansio runsas. Läheisessä kadunkulmassa tarjoilee punatukkainen tyttö heleitä neilikoita ohikulkeville. Matkan päässä pienellä aukealla leikkii meluava liuta likaisia lapsia.
Vanhus ei näe mitään tästä. Hän näkee vain olennon, joka ylhäisyys kasvoillaan lähenemistään lähenee. Ja hän alkaa vavahdella, sillä hän tuntee oman arvottomuutensa. Mutta se valkopukuinen sanoo hiljaa ja rauhallisesti kuin äiti levottomalle lapselle: — Älä pelkää! Se veripunainen ruusu on sinun oma sydämesi. Se hehkui punaisena maallisesta rakkaudesta, maallisista intohimoista ja rikkomuksista. Siitä tuli veriruusu, sillä sinun omat erheesi kasvattivat ohdakkeita, jotka repivät sen verille. Nyt on hetkesi tullut. Mutta älä pelkää.
Vanhus alkaa vapista yhä ankarammin. Hän muistaa kiirastulen ja hän tuntee oman mahdottomuutensa. Mutta se ylhäinen, jolla on loistavan valkeat vaatteet, on täynnä lempeyttä.
— Sinä toit sen ristin juurelle, sanoo hän. — Katso, nyt se hehkuu punaisena siitä rakkaudesta, joka ei syytä vaan joka sovittaa ja antaa anteeksi. Tule!
Umpeenpainuneet sokeat silmät revähtävät samassa auki ja vapisevat kädet kurottautuvat ikävöiden suurta kirkkautta kohti.
Mutta kun ohikulkevat viimein huomaavat suulleen painuneen vanhuksen, löytävät he hänen paikaltaan vain lahonneen, kylmille jääneen majan, jonka he kiireisesti korjaavat pois.