Siinä pienessä piirissä, joka talvisin kerran viikossa kokoontui hänen luokseen, saattoi hän myöskin vilkastua. Siihen kuului vain kolme vanhaa herraa — erakkoluontoisia kuten isäkin. He tulivat aina klo 5:n ja 6:n vaiheilla iltapäivällä ja läksivät yhdeksältä. Teetä he joivat — ei mitään muuta, mutta sitä lasin toisensa jälkeen kotona leivotun vehnäsen kera. Vein aina itse teetarjottimen isän huoneeseen ja laskettuani sen pöydälle hiivin huoneen perimmäiseen nurkkaan. Sinne jäin kuuntelemaan herrojen puheita. Ja tiesin, että seuraavana iltana oli vielä suurempi ilo odotettavissa, sillä silloin selitti isä minulle mitä en keskustelusta ollut ymmärtänyt.
Eivät nämä vanhat herrat suuresti lisänneet ihmis- ja elämäntuntemustani, vaikka kehittivätkin ajatuskykyäni. Eivätkä sitä tehneet muutkaan. Sillä muita kävi meillä ani harvoin.
Isän kuoltua tunsin oikein, miten avuton olen suhteessani muihin ihmisiin. Jouduin silloin heti tekemisiin monenlaisten ihmisten kanssa, sillä oli paljon kaikenlaista selvitettävää.
Silloin tuli Helmer. Hän otti huolehtiakseen kaikesta. Olin sanomattoman kiitollinen hänelle.
Palkitsenko nyt kaiken työntämällä hänet luotani?
Enhän sitä tahtoisi. En hänen tähtensä enkä itsenikään tähden. Olen pelottavan avuton ja yksin elämässä.
Mutta en myöskään tahtoisi pettää häntä enkä itseäni. Enkä tiedä onko minulla sitä rakkautta, jota avioliitossa vaaditaan. Joskus tuntuu siltä, että on — toiste taas siltä, että ei ole.
Huhtik. 5. päivänä.
Hiivin tänäkin aamuna Helmerin tietämättä asuntolasta. Harhailin kauan ristiin ja rastiin kaupungilla. Viimein poikkesin pieneen kirkkoon, jonka nimeä en vieläkään tiedä.
Kun työnsin kirkon oviverhon syrjään, lehahti kostea, ummehtunut ilma vastaani. Se on tavallista Rooman kirkoissa ja se tuntuu pahalta. Siinä on haudan hajua. Ja se on mielestäni kuvaavaa katolilaisuudelle.