Kirkon viileys sitävastoin tuntui hyvältä. Se painui otsalleni vilvoittavasti kuin raikastuntuinen käsi. Kirkossa vallitseva puolihämärä teki minulle myöskin hyvää. Se muistutti hämyhetkistä isän huoneessa, jossa vietin päivittäin uudistuvia juhlahetkiä.
Niinä hetkinä elin voimakkaammin ja syvemmin kuin milloinkaan ja missään muualla. Tunsin olevani siinä ilmapiirissä, josta olemukseni alkujuuret nousevat. Isä ja minä olimme kuin kaksi oikein hyvää toveria. Ei tarvittu montakaan sanaa toisen puolelta, kun toinen jo käsitti. Eikä isä koskaan kyllästynyt kertomiseen ja selittämiseen. Päinvastoin. Hänen ilonsa oli perehdyttää minut siihen mietiskelyyn ja ajattelun maailmaan, jossa hän itse eli.
Sisimpäni on ollut kotia vailla siitä asti, kun ei noita hetkiä enää ole ollut. Ja elämä on samalla käynyt merkillisen tarkoituksettomaksi. Käytännöllisesti puhuen nimittäin. Kukaan ei enää tarvitse minua.
Elämässä olisi tietysti tehtävää monenlaista. Mutta en osaa käydä siihen käsiksi. Olen jollain tavoin mahdoton suhtautumisessani sekä lähimmäisiini että elämään yleensä.
Helmer on aivan toisenlainen. Hän on joka solultaan kiinni ympäristössä. Hän on vilkas, avomielinen, seuraa rakastava ja seuraa ikävöivä.
Hän on auttanut ja hän voisi auttaa minua vastakin monessa suhteessa.
Mutta hän tekee sen vain yhdessä tapauksessa. — — —
Ajatukseni ajoivat minua alttarilta toiselle pienessä hämärässä kirkossa. Katseeni siirtyi taulusta tauluun. Katselin, enkä kuitenkaan nähnyt. Vasta muudan puuhun veistetty Ristiinnaulitun kuva sai minut pysähtymään.
Se oli harvinaisen kaunis, muistutti samanlaatuista, Nürnbergissä näkemääni veistosta. Puu oli saanut henkeä ja elämää sen käden kautta, joka sitä oli muovaillut. Joka piirto puhui.
Mutta kuvasta kääntyi huomioni pieneen punaiseen paperiruusuun, joka riippui jalkoja lävistäneessä ristinnaulassa. Sillä ei sinänsä ollut minkäänlaista arvoa. Se riippui päinvastoin siinä jonkinlaisena inhimillisen voimattomuuden ja vähäpätöisyyden edustajana. Mutta siinä oli jotain omituisen liikuttavaa. Se pani minut pakostakin muistamaan sanoja: "Hän teki minkä hän taisi".
Lyykähdin istumaan läheiselle rukouspenkille ja käteni painuivat toisiinsa kuin kaksi pientä avutonta lasta, jotka etsivät tukea toisistaan.