Tahdonko, voinko minäkin sanoa samaa kuin tuo ruusu?
Minulla ei ole sitä rakkautta, joka nostaa tunteiden tulen hulmuavaksi suitsutukseksi ja jonka olemus on hehkua ja houkuttelevaa vetovoimaa. Mutta minulla on pohjaton tarve antaa rakkautta, tehdä onnelliseksi ja löytää oman elämäni sisältö elämällä toisen hyväksi. Enkö uskalla tarjota sitä rehellisesti, totuudenmukaisella suoruudella ja samalla olemukseni koko hellyydellä?
Istuin siinä kauan. Ajattelin isän toverina viettämiäni vuosia. Niinä olin enimmäkseen ollut vastaanottamassa. Mutta sainhan silloin vähän antaakin. Pölyn pyyhkiminen isän huoneesta, sellaisella tavalla, etteivät isän tärkeät paperit joutuneet epäjärjestykseen, kukkien asettaminen pöydälle, sellaisten kappaleitten soittaminen, joita äiti oli soittanut ja joita isä siitä syystä rakasti, kaikki nuo pikkuseikat olivat suloisen suuriarvoisia minulle, siksi että niissä sain purkaa sydämeni halun huolehtia isästä.
Näin voisin nyt huolehtia Helmeristä, joskaan en aivan samanlaisin tuntein — niin, ehkä sittenkin tavalla, joka tekisi hänelle, äidittömälle hyvää.
Tiedän, että hän on aivan toisenlainen. Isä ja minä olimme samaa juurta. Helmer ja minä sitävastoin olemme kuin kotoisin eri kiertotähdiltä.
Mutta eikö rakkaus voi rakentaa siltaa maailmasta toiseen?
Istuessani tuon pienen punaisen ruusun läheisyydessä matalalla rukousjakkaralla olen yhtäkkiä puheissa isän kanssa.
— Isä, tiedustelen, sano minulle suoraan, mitä pidit Helmeristä?
— Hän on Maija-siskoni ainoa poika, vastaa isä arvelematta.
— Mutta hänessä ei ole minkäänlaista ryhtiä. Isä, sinä surit sitä itsekin usein.