— Hänellä on äitinsä herkkä ja hellä mieli.
— Mutta isä, sinä et läheskään aina häntä hyväksynyt. — Sanon sen hätäisesti kuin nuhdellen isää siitä, ettei hän käsitä, mistä kaikesta on kysymys. Silloin isä katsoo minuun niin rauhallisesti kuin ainakin ja sanoo levollisesti: Ihminen voi ja hänen tulee kehittyä.
Tartuin sanoihin kuin tasapainonsa menettänyt hänelle tarjoutuvaan tukeen. Tunsin, että minäkin tahdon tuon pienen ruusun tavoin tehdä minkä taidan. Sydämeni suurimman hellyyden ja lämmön tahdon antaa Helmerille. Tahdon rakastaa hyvän hänessä voitolle. Tahdon olla hänelle tuki ja toveri. Tahdon rinnan hänen kanssaan sisäisesti kasvaa ja kehittyä.
Astuin hiljaisena ja hartaana ulos kirkon ovesta. Pysähdyin portaille, johon aurinko paistoi täynnä iloista elinvoimaa. Kirkon viileä kolkkous tuntui minusta tänä hetkenä edustavan sitä toimetonta, muista eristettyä elämää, jota viime aikoina olen viettänyt. Aurinkoiset kirkonportaat ja katu, jossa kuvat nopeasti vaihtelivat, kuvasi rakkauden rikastuttamaa elämää.
Käännyin portailla istuvan vanhan naisen puoleen. Hän ojensi pyytävän kätensä minua kohden. — Oletteko yksin, tiedustelen painaessani 20 centesimin hänen käteensä. Hän alkaa itkeä. — Yksin, yksin ja suuri suru painaa. Minä rakastin vain itseäni.
Sanat iskivät suoraan sisimpääni. Itseäni olen minäkin enimmäkseen rakastanut — siihenkin aikaan kun isä eli, sillä isä ja minä olimme yhtä. Muille en ole koskaan elänyt. En ole voinut — sen omituisesti eristetyn aseman kautta, johon elämässä olen sekä sisäisesti että ulkonaisesti joutunut. Mutta tästä puolin muuttuu kaikki. Helmer auttaa minua.
— Nuori Signorina, se on onnellinen, joka saa elää ja sovittaa, sopersi vanhus itkeä nyyhkytellen.
Painoin kiireisesti paperirahan hänen käteensä. Näin hämmästyneen katseen ja kuulin huudahduksen, jonka sanoja en erottanut. Olin jo kiitämässä juoksujalkaa katua pitkin. Vanhuksen sanat olivat panneet koko sisimpäni väräjämään. — Tahdoin elää ja sovittaa, sovittaa senkin, että lapsesta saakka olin ollut oman kotini keskipisteenä. Olin kasvanut suuren isällisen hyvyyden hellimänä antamatta muille sanottavasti osaa kaikesta siitä hyvästä, mikä oli tehnyt oman elämäni valoisaksi. Tähän asti olen ollut vastaanottamassa, tästä puolin tahdon antaa. Tähän asti on maailmani ollut pieni ja ahdas, nyt sen on avarruttava. Vihkiydyn lukemattomille velvollisuuksille samalla kun avaan sydämeni rakkaudelle.
Eteenpäin kiitäessäni ajattelin Helmeriä. Jos on olemassa jonkunlaisia langattomia johtoja sielusta sieluun, täytyisi hänen pian ilmestyä eteeni. Hänen täytyy tuntea, että kiiruhdan tehdäkseni hänet onnelliseksi.
San Silvestron kohdalla seisoikin Helmer äkkiä edessäni. Mutta hänen katsantonsa oli synkkä ja syyttävä.