— Taaskin menit sanomatta sanaakaan, puhuu hän hiljaa kiihkeä ikävä äänessä. — Et välitä siitä, että tulin kaukaa tänne sinua hakemaan.
Tunsin suurta halua nauraa. Olin mielestäni kuin lapsi, joka toisen riidellessä pitelee selkänsä takana jotain, millä tietää heti paikalla voivansa lopettaa toisen surun.
— Sinulla on kaikkea — minulla ei mitään. Sinulla oli pienenä äiti ja viime aikoihin asti isä, joka sinua piteli kuin kukkaa kämmenellä. Sinulla on varaa ja mahdollisuuksia järjestää elämäsi niinkuin hyväksi näet. Minä olen köyhä joka suhteessa. Minulla ei ole ketään, joka minusta välittäisi. Ja kuitenkin hennot sinä aina näyttää kylmää mieltä.
Helmer oli kalpea mielenliikutuksesta. Yhtäkkiä kiepsahdin kadulla hänen eteensä. Luulen, että kasvoni säteilivät. Sisimpäni oli tulvillaan suurta, sydämellistä halua tehdä onnelliseksi.
Ojensin molemmat käteni Helmeriä kohden. Puhua en voinut.
Silloin Helmer käsitti.
Kiihkeästi hän kiersi käsivartensa vyötäisilleni, ja kun siitä varovasti irtauduin ympäröivien ihmisten tähden, painoi hän käteni sydämelleen. Se takoi ja jyskytti.
Hän puhui ja nauroi lakkaamatta. Viimein hän sai minut vedetyksi erääseen porttikäytävään. Se oli erään nunnaluostarin sisäänkäytävä. Mutta Helmer ei siitä välittänyt. Hän suuteli minua suutelemistaan.
Aluksi nauroin. Mutta mitä rajummaksi Helmerin ilo kävi, sitä hiljaisemmaksi kävin itse. Voimakkaat tunteet tekevät minut aina hiljaiseksi. Ja hetki oli elämäni kaikkein onnellisimpia. Olisin mielelläni silloin kuollut. Tiesinhän tehneeni ihmisen onnelliseksi — ja juuri hänet, jota kohtaan sydämeni on tulvillaan hellyyttä.
Espanjalaisten portaiden luona ostimme toisillemme kukkia. Sitten käännyimme Monte Pinciolle ja sieltä Borghese-puistoon.