Nuo ruusut muistuttivat minua ensimmäisistä, joita Helmeriltä olin saanut.
Olin isäni kuoltua kokonaan suruni murtamana. Silloin Helmer oli minulle arvaamattomaksi avuksi. Hän huolehti kaikesta. Oli siitä syystä luonnollista, että hautajaisten jälkeen kehoitin häntä jäämään meille joksikin aikaa. Hänellä ei siihen aikaan ollut erikoista tointa. Hän jäi siksi mielellään ja viipyikin niin pitkään, että lopulta annoin pienen lähtöä koskevan viittauksen.
Lähtönsä edellisenä iltana hän puhui minulle ensi kertaa tunteistaan. Jouduin siitä aivan suunniltani. En ollut ajatellut muuta kuin suruani.
En aamulla noussut edes sanomaan hyvästiä Helmerille, lähetin vain terveisiä. Kohta sen jälkeen sain suuren kimpun hehkuvia ruusuja. Iltapäivällä tuli lisäksi matkalla kirjoitettu kirje. Se oli täynnä anteeksipyyntöä ja katumusta. Raakalaiseksi soimasi Helmer itseään. Itsekäs, kurja hän oli ollut murtautuessaan surun pyhäkköön. Mutta rakkaus oli pettänyt hänet.
Siitä aamusta alkoi se taistelu — tai sanoisinko suhde, joka nyt on päättynyt kihlaukseemme.
Pistin yhden ruusuista rintaani ja menin seurusteluhuoneeseen. Samassa tuli Helmerkin vastakkaisesta ovesta sinne. Hän näytti loistavalta kiiltonahkaisesta kengänkärjestä hiusrajaan asti. Ja rajun iloinen hän taaskin oli. Minun täytyi pyytää armoa, jottei hän tukahduttaisi minua suutelemisellaan.
Aloimme sitten miettiä minne lähtisimme. Ehdotin San Lorenzo de
Muraa. Mutta Helmer kauhistui. Kihlausretki — hautausmaalle!
Mieletöntä!
Puolustauduin sillä, ettei se aivan hautausmaata ollut. Ja siellä oli metsikkö, jota etäältä katsoen olisi voinut luulla suomalaiseksi kuusikoksi. Se olisi tuntunut kotoiselta. Helmer ei sittenkään tahtonut. Siksi päätimme lähteä Colosseumiin ja sieltä kävellä Konstantinuksen voittokaaren alitse eteenpäin Campagnalle päin.
Hetken kuluttua olimme matkalla. Mutta nousimme erehdyksessä San Paoloon johtavaan raitiovaunuun. Ajoimme perille asti ja menimme sitten ihanaan pylväskäytävään, jonka mosaikit, kaaret ja pilarit lisäsivät harrasta juhlamieltämme.
Helmerkin kävi tavallista hiljaisemmaksi. Hän kyllä puhui enimmäkseen ja minä kuuntelin, mutta hänen puheensa oli rauhallista, harrasta. Hän kertoi äidinkaipuustaan ja siitä, miten poikkiteloin kaikki hänen elämässään oli asettunut. Äiti kuoli, kun hän syntyi ja vastahankaiset olot olivat siitä pitäen olleet äidittömän emintimänä.