Olin hyvin vaitelias aterioidessamme. En epäröinyt, en katunut mitään. Epäröintiä oli kestänyt kyllin kauan. Nyt olin tehnyt päätökseni. Mutta serkkuni sanat eivät sittenkään jättäneet minua rauhaan. Varsinkin tuo lause rahoista. Se oli haavoittanut. Sillä sitä en koskaan ollut ajatellut. Helmer ei ollut laskelmia tekevä. Hänellä oli monenlaisia virheitä, ja juuri sellaisia, joiden vuoksi monet eivät hänestä pitäneet. Mutta hän ei ollut poliitikko, ei edes yksityiselämässä. Hän ei osannut laskea, mikä kulloinkin oli edullisinta. Suoruudellaan hän päinvastoin usein loukkasi. Siksipä hän ei myöskään olisi kyennyt ovelasti onkimaan itselleen varoja.
Syötyämme ehdotin, että menisimme kävelemään. Läksimmekin astumaan
Tiberin rantaa pitkin.
Helmer oli aikaisemmin puhunut itsestään. Nyt oli minun vuoroni. Minua ahdisti ajatus, että hyvästä tahdostani huolimatta en ollut Helmerille sopiva vaimo. Terveyteni on heikko. Sekä pienenä että nuorena olen sairastellut paljon. Helmer on iloinen ja vilkas. Hänelle kävisi elämä mahdottomaksi heikon, ehkä sairastelevan vaimon kanssa.
— Ja sinä, sinä voit ajatella tuollaista! — Helmer miltei tulistui. — Et sinä sitten ymmärrä, mitä merkitset minulle! Mutta itse tiedän sen ainakin. Tiedän, että vaikka olisit ikäsi vuoteen omana — josta taivas varjelkoon —, niin olisi sinun sairasvuoteesi minulle alttari, johon päivittäin polvistuisin saadakseni uutta voimaa. Ja siinä sinun luonasi viettäisin elämäni kauneimmat juhlahetket.
— Näin puheessa käy se helposti!
— Tahdotko epäilyksilläsi haavoittaa?
— En. Minä tahdon parantaa, — täydellä ja ehdottomalla luottamuksella. — Painuin lähemmä Helmeriä. Käteni tavoittelivat hänen käsiään. Tunsin, että hän tarvitsi rakkauttani.
Hetken vaitiolon jälkeen aloin kuitenkin uudelleen. Sillä minulla oli muutakin, mikä oli sanottava, kuta pikemmin sitä parempi.
Helmer tiesi vain miten eristettyä elämää olin viettänyt. Hän tiesi, että yleensä olin kykenemätön seurustelemaan lähimmäisteni kanssa. Mutta kaikesta huolimatta olin joutunut kokemaan jotain, josta ei kenelläkään ollut aavistusta, vaikka se sieluuni oli jättänyt unohtumattoman jäljen.
— Suhteessa mieheenkö, Elma? — Helmer tarttui ranteeseeni niin rajusti, että teki kipeätä.