He hämmästyivät nähtävästi, onnittelivat ja alkoivat sitten kertoa kotimaan uutisia. Käännyimme kaikki yhdessä takaisin kirkkoon.
Hetkenä, jolloin herrat innokkaasti keskustelivat, vetäisi serkkuni minut muassaan pieneen syrjäkappeliin.
— Elma, hyvänen aika, en minä olisi uskonut! Enkä minä osaa iloita. Etkö sinä tiedä minkälainen Helmer on? Kukaan ei tule toimeen hänen kanssaan. Hän tahtoo tietysti sinun rahojasi. Etkä sinä edes ole oikein rakastunutkaan. Sen näkee nainut ihminen kohta silmistä!
Luulen, että ensin kalpenin. Mutta kohta palasi puna uudelleen poskilleni, katseeni oli terävä ja suoristauduin. — Noin minä en uskaltaisi puhua toiselle, sanoin verkalleen ja painokkaasti, en ainakaan sille, jota tunnen niin vähän kuin sinä minua. Ja mitä Helmeriin tulee — —
Serkkuni tarttui kiivaasti käteeni. Hän oli hämillään. Hyvässä tarkoituksessa hän oli puhunut. Olihan äitivainajani ollut hänen isävainajansa sisar. Ja sattumoilta tiesi hän paljon Helmeristä. Helmer oli ollut "Huopa"-osakeyhtiön palveluksessa. Yhtiö sai maksaa runsaasti matkarahoja y.m. eikä kuitenkaan ollut ensinkään vastaavaa hyötyä.
— Helmer ei sovellu sellaiseen työhön. En kuvittele häntä mallikelpoiseksi. Mutta minä tiedän, että hänessä on hyvää, joka ei koskaan ole päässyt kehittymään. Kukaan ei ole ollut hyvä hänelle, kukaan ei ole rakastanut häntä.
— Niin, niin, anna anteeksi! Oma asiasi. Mutta minun käy sinua sääli. Sinä olet kuin lasikaapissa kasvatettu. Sentähden tuli sanotuksi. Ja sanon vieläkin, että muista edes avioehdolla selvittää raha-asiasi.
— Luottamuskin merkitsee jotain keskinäisissä suhteissa.
Katseeni painui vakavana serkun katseeseen. Samassa Helmer kutsui. Hänen oli jo ikävä. Ja nälkäkin ahdisti. Toisen aamiaisen aika oli käsissä.
Vastatulleet jatkoivat matkaa katakombeihin, me läksimme hakemaan sopivaa ravintolaa.