Hän jatkoi matkaansa, minä samoin. Mutta sota, "tonttu-ukko" ja se "köyhälistön puoli", josta hän oli puhunut, valvottivat minua kauan.
17. päivänä.
Seuraavana aamuna tullessani poika käsivarrella alas portaita tuli tonttu-ukko vastaan. Nähdessään lapsen pysähtyi hän siihen paikkaan ja hänen vanhat silmänsä, jotka useimmiten olivat kuin puoliummessa, revähtivät selko selälleen. — Teillä on lapsi, lapsi, änkytti hän.
— Tällainen punainen pulloposki, täyttää pian kolme vuotta, esittelin iloisesti.
— Niin, niin, niinhän ne lapset, soperteli ukko. — Niin ne ennen meilläkin…
— Te olette lapsirakas!
— Lapsirakas! Hän hymähti omituisesti. — Armollinen rouva, kun on yksi ainoa koko avarassa maailmassa — yksi ainoa pidäke… Hänen alaleukansa vavahteli ankarasti kuin esiinyrittävää itkua torjuakseen. Silmiin nousi kostea kiilto.
Helmer tuli samassa katsomaan, missä viivyin. Kahvi odotti. Toiset olivat kaikki juoneet kahvinsa, koskapa ei muita enää näkynyt salissa. Sitä vanhaa, hienoa Italiassa asunutta herraakaan ei kuulunut, vaikka Helmer häntä jo kauan oli odottanut. Hän ei ehkä huolinut seurasta, kun illalla olin esiintynyt niin arkisessa asussa, päätteli Helmer.
Helmer puhui tästä pitemmältäkin. Syötin kahvissa liotettua korppua pojalle, välillä ajatellen tonttu-ukkoa ja tuota "köyhälistön puolta".
Tunsin taas samaa kuin usein ennenkin. Olisi tehnyt mieli tutustua tuohon "toiseen puoleen", ottaa osaa heidän elämäänsä — ei ulkopuolelta tulleena, utelevana katsojana, vaan yhtenä heistä, yhtenä, joka kuitenkin olisi kyennyt tekemään karun elämän heille hieman valoisammaksi sen kautta, että itse oli saanut kasvaa hyvässä kodissa. Mutta taas oli estämässä sama kuin ennenkin: ujostutti.