En löydä tapaa, millä pääsisin kosketukseen ympäristöni kanssa.
Helmerin lähdettyä kaupungille yritin kuitenkin. Johtaja Lingin puoleen en tahtonut kääntyä. Tämä olisi ehkä tarjoutunut näyttelemään minulle "toista puolta". Ja tuollainen "katseleminen", kun se koskee paikkoja, joissa on ihmisiä, on minua aina kammottanut. Ennen vanhaan, isän eläessä, kun joskus tein heikkoja yrityksiä päästäkseni jonkinlaiseen työhön kanssaihmisteni hyväksi, olin joutunut sentapaisiin tilanteisiin. Minua kuljetettiin sekä lastenkodeissa että sairaaloissa ja erilaatuisissa "laitoksissa". Ja aina taistelin sen muille kai käsittämättömän tunteen kanssa, että minua kuljetettiin katsomassa erilaisia onnettomia ihmisiä.
Päästäkseni tällaisista kokemuksista kiersin "matkailijakotia" sekä niillä molemmilla kaduilla, joiden varrelle se oli rakennettu, että pihankin puolelta. Pihan puolella näin sisäänkäytävän, joka johti "Yömajaan". Se tarkoitti sitä "toista puolta".
Menin takaisin kadulle portista, joka johti pääkäytävästä syrjässä olevalle kapealle takakadulle. Täällä rupesin poikaa talutellen hiljaa astumaan edes ja takaisin. Päiväkin sopi juuri siihen paikkaan, eikä liikettäkään ollut. Siinä oli pojan kanssa hyvä astua.
Kello oli sivuuttanut puoli 12. Ihmisiä alkoi saapua päivällisaterialle. Useimmat menivät suoraan "Yömajaan" kuin kotiinsa ainakin. Jotkut näyttivät epäröiviltä, muuan kääntyi ovelta takaisin. He olivat tietysti ensikertalaisia, joille paikka syystä tai toisesta oli vastenmielinen.
Muuan maalaisnainen, jonka tumma, yksinkertainen puku muistutti jonkunlaista kansallispukua, jäi arvelevasti portille seisomaan. Tullessani kohdalle kysyi hän, oliko armollinen rouva täältäpäin kotoisin ja tiesikö, mitä ruoka sisällä maksoi. Huomatessaan vastauksesta muukalaisen kävi hän uteliaaksi. Hän tahtoi tietää, mistä maasta olin kotoisin. Kaikilla muillahan nykyään oli hyvä olla. Saksalaisille yksin oli elämä kovaa. — Tuollainen lapsikin, sanoi hän katsoen poikaan. Siinä katseessa oli kuin nälkää.
Olisin sinä hetkenä suonut poikani posket vähemmän punoittaviksi.
— Olette maalainen, aloin vuorostani tiedustella.
Nainen tarttui kysymykseen kuin ystävällisesti ojennettuun käteen. Hän oli ypö yksin tässä vieraassa kaupungissa. Ei ollut omaista ei edes tuttavia. Ja sydän oli kuitenkin pakahtumaisillaan kaikesta, mitä eteen oli sattunut.
Ehdotin, että yhdessä poikkeaisimme johonkin kahvilaan. Poika ei jaksanut enää kävellä pitkälle. Hänen täytyi päästä nukkumaan. Mutta sitä ennen olisi hyvä saada jotain virkistävää. Pyysin saada tarjota.