Toukok. 1. p.
Jatkoin tänään lapsenhoitajan hakua. Kävin muun muassa venäläisen yhdistyksen huoneistossa. Sieltä löytää nykyään työn tarpeessa olevia vaikka miten paljon tahansa. En kuitenkaan saanut sopivaa apulaista sieltä. Mutta likaa ja mielenkiintoisia ihmisiä siellä oli paljon. Se oli vanhan Rooman keskelle viskattu pala aito Venäjää.
Tuntikaupalla siellä olisi saanut kuunnella mielenkiintoisia elämänvaiheita. Mutta minulla oli kiire.
Kuljettuani kappaleen Corsoa pitkin nousi tie Aragnon kahvilan edustalla odottamatta pystyyn. Ihmiset olivat siinä sulloutuneet toisiinsa kuin herneet tyhjennettävän hernepullon suuhun. Kukaan ei päässyt eteenpäin eikä taaksepäin. Viimein ilmaantui kuitenkin aukko ihmismuurissa. Pujottelin eteenpäin kahvilan pikku pöytien ja eteenpäinpyrkivien ihmisten lomitse. Sitten täytyi taas pysähtyä.
Jäin seisomaan pienen pöydän ääreen, jossa muuan herra kahvin ja liköörin ääressä selaili sanomalehtiä. Pysähtyessäni siihen vilkaisi herra ympärilleen ja katseemme kohtasivat toisensa. Se oli Helmer.
— Kas vain, etkö käy istumaan? — Hän viittasi tuoliin vierellään.
— Olen turhaan etsinyt lapsenhoitajaa.
— Ei kai se estä sinua istuutumasta. Istuuduin tyhjän tuolin äärimmäiselle reunalle.
— Poika nukkui kun läksin, mutta voi herätä. Minun täytyy joutua.
— Kyllä Anna huolehtii hänestä. Rahalla sellaisesta selviytyy. Mutta kun on kysymys rahasta, niin sinä et tietysti…