— Annalta menee monesti suuri osa yötä hänen omiin, tehtäviinsä. Ihmisvoiman liikakulutusta ei rahalla korvata. Ja pojankin tähden — —.
— Pojan, pojan! matki Helmer. — Annatko sinä koskaan itsellesi tai minulle rauhaa, kun poika on kyseessä.
— Lapsi tietää edesvastuuta. — Vapaa väylä avautui ihmismereen.
Jatkoin matkaani.
San Silvestron kohdalla riipaisi kipeästi rintaa, kun muistin että tästä juuri olin kulkenut ja tuohon, tuohon pysähtynyt kuusi vuotta sitten. Siinä olin ojentanut molemmat käteni Helmerille, antanut koko olemukseni ja elämäni siinä kädenojennuksessa, antanut sen täynnä luottamusta… Ja nyt!
Kiiruhdin katua eteenpäin kuin pakeneva. Täytyi päästä lapsen luo, velvollisuuksiensa luo, päästä työhön käsiksi.
Noustessani portaita kuulin pojan itkevän. Hän oli jo jonkun aikaa ollut valveilla ja tuskastunut, kun ei ollut kumpikaan meistä vanhemmista saapuvilla. Nyt hän ei ottanut rauhoittuakseen. Hän huusi isää, tulisen kiukkuisesti kuin loukkaantuneena huonosta kohtelusta.
Sytytin spriikeittiön ja panin vellin lämpiämään. Ohimennen pyyhkäisin pojan nenää tarpeettoman voimaperäisesti ja sain hänet siitä yhä enemmän hermostumaan.
Minäkin hermostuin. — Niin, niin, minä ymmärrän, sanoin itsekseni.
— Isän polvella on hauska kiikkua, isän selässä mukava ratsastaa.
Isä työntää makeisia suuhun. Äiti tarjoo vain velliä.
Minä nauroin sydämeni tuskassa.
Olihan se mainiota kasvatusta! Ja mainioiksi kypsyisivät kai hedelmät. Mutta olivatko ne vältettävissä?