Kun ajattelen, kodin purkamista, olen mielestäni kuin soturi, joka miettii pakoretkeä. Ja sittenkin ajattelen sitä.
Avioliitto ei voi velvoittaa samalla tavalla kuin taistelu isänmaan puolesta. Siinä ei ehdottomasti ja aina korkeimpana velvollisuutena ole pysyä paikallaan siksi kun siihen kaatuu. Lapsellakin on oikeuksia. Pieni lapsi tarvitsee äitiään. Ja tällaiset olot ehdyttävät voimiani kuin kesähelle uomaansa kuivuvaa puroa.
Taloudellisestikin on mahdotonta antaa asiain muuttumattomina jatkua.
Pääomaani on vuotuisesti vähennetty. Ensin maksoin kihlausaikana,
Helmerin velkoja. Helmer ei sitä tosin olisi tahtonut, päinvastoin.
Mutta minä tahdoin. Ne olisivat muuten ehkä joutuneet vieraitten
ihmisten niskoille.
Paitsi velkoihin on rahaa vuotuisesti mennyt elämiseenkin. Helmer on kaikkiaan näinä vuosina ansainnut muutamia tuhansia ja hänen yksityismenonsa ovat tuntuvasti ylittäneet sen summan. Elämä on pelottavasti kallistunut. Olen turhaan kielitunneilla ja käännöstyöllä koettanut saada menot ja tulot jonkunlaiseen tasapainoon. Menopuoli oli aina ollut voitolla.
Jos jatkan täten, kuluvat voimani ennenaikojaan loppuun. Ja mitä varten? Enkö siten vain edistä Helmerin taipumusta viettää laiskurin huolettomia päiviä — toisten varoilla?
Velli kiehui yli äyräitten. Nostin sen tulelta, otin pojan syliini ja rupesin syöttämään. Mutta sitä tehdessäni kulkivat ajatukseni entistä latuaan. Rupesin tapani mukaan juttelemaan isän kanssa. Isä istui mielestäni vieressäni painuneena vanhaan nojatuoliin, jossa hänellä oli tapana lepäillä. — Isä, tiedustelin, mitä soisit minun tekevän rahoilla, jotka sinä minulle säästit? Sinä tunsit edesvastuuta tavaraankin nähden. Sinusta se ei ollut itsekkääseen nautintoon oikeuttava väline. Sekin oli yleishyvän palvelukseen pantava. Tuhlailenko nyt antamaasi, isä?
Minun tuli hyvä olla samassa, kun olin tehnyt kysymyksen. Isä näytti rauhallisen tyyneltä kuten ainakin. Ja hänen katseensa loisti lempeänä. Siitä lähti voimaa ja lääkitystä.
— Me emme elä eristettyä elämää, sanoi isä tapansa mukaan hieman kaartaen suoranaista vastausta ja samalla miettivästi sivellen pientä leukapartaansa. — Elämä velvoittaa senkin kautta, että se jatkuu. Minun elämäni jatkuu sinussa ja sinun lapsessasi.
— Pitääkö minun siis ensi sijassa ajatella lasta?
— Tulevaisuus on lapsen. Ja hyvä kasvatus on paras perintö.