— Ei hän missään tapauksessa saa rikkauksia, enkä soisikaan saavan. Mutta onko velvollisuuteni ennen kaikkea säästää, niin että hän saa hyvän kasvatuksen kunnes kykenee itse itseään elättämään?
Isä nyökkää tyytyväisenä päätään. Hänestä asia nähtävästi on päivän selvä. Mutta minä hätäännyn, sillä isä ei nähtävästi ensinkään ymmärrä, miten vaikeaksi tilanne on kärjistynyt.
— Helmer rakastaa poikaansa ja poika Helmeriä. Saanko, voinko ja tuleeko minun eroittaa heidät toisistaan?
— Jaksatko yksin työskennellä kolmen puolesta, kysyy isä levollisesti.
Se sana luhistaa minut kokoon oman heikkouteni tunnossa.
Hyvä Jumala, kun olisikin voimia enemmän! Mikä silloin estäisi elättämästä useampia? Mutta kun ei ole ollut eikä ole. Jos yö menee ansiotyössä, ei ole voimia lasta varten ja jos päivän tunnit pannaan osaksi ansiotyöhön, osaksi lapsen huoltoon, ei kartu varoja niin paljon kuin tarvitaan kolmen elättämiseen.
Taidanko minä mitään sille, että äidiltäni olen perinyt heikon terveyden? Ja taitaako kukaan yleensä mitään sille, mitä on perinnöksi saanut? Vastuu joutuu oikeastaan niiden niskoille, jotka ovat perustaneet kodin. Eikä suinkaan vähin hänelle, joka valinnallaan ratkaisee millaisen isän syntymättömät olennot saavat.
Taas jouduin syylliseksi. Syytöksen kärki kääntyi omaan rintaani. Minä valitsin. En ajattelematta, en itsekkäässä onnenkaipuussa. Hyvää tahdoin ja tarkoitin — ja kuitenkin olen nyt syyllinen.
Sisimpäni värisee kuin alaston ruumis raipaniskujen siihen sattuessa.
Sokeana olen mennyt kohtaloani kohden ja vetänyt toisiakin mukanani.
Minun olisi pitänyt ymmärtää. Olihan minulla ikää. Mutta en tuntenut
elämää. Miessukua kaikkein vähin.
Ja kukapa yleensä rohkenisi ajatella avioliittoa ja pitää itseään arvollisena samassa, kun tuomitsee toisen kelvottomaksi?