Eikä avioliitto kai sittenkään ole vain rotukysymys. Tuleehan siinä muukin vaa'alle pantavaksi. Vieläpä ensi sijassa.
Mutta juuri siltä kohdalta joudun ehkä enin syylliseksi. Sillä sitä
rakkautta, joka kodin perustukseksi on aiottu, sitä ei minulla ollut.
Uskoin tulevani toimeen sydämellisellä halulla tehdä toiselle hyvää.
Ja se palvonnan suitsutus, jota Helmer minulle sytytti, huumasi minut.
Itsesyytökset nousivat nyt korkeina kuin aallot ympärilläni. Nostin käteni isää kohden rukoilevasti kuin hukkuva. — Isä, isä, auta minua. Minä en tiedä mikä on väärin, mikä oikein. Minä pelkään kaikkea, omaa erehtyväisyyttäni kaikkein enin.
— Lapsen oikeus on suurin, sanoo isä levollisesti.
Tartun niihin sanoihin kuin hukkuva pelastusköyteen.
Lapsen oikeus on suurin. Se on niin yksinkertaista ja selvää, kun isä sen sanoo. Se on täynnä vapautusta. Se tuo tyyneyttä ja tasapainoa mieleen. Tuntuu taas melkein samanlaiselta kuin kirkossa ja Forum Romanumilla. Olen kaikesta huolimatta nyt selvillä siitä, että minun täytyy puhua Helmerille tulevaisuudesta ja erosta. Lapsen oikeus on suurin.
Jätän kirjoitukseni ja rupean leikkimään. Onko ihme jos poikani on huonolla tuulella? Olen tosin syöttänyt velliä hänelle ja sitten antanut hänelle leluja lattialle, mutta ajatukseni eivät ole olleet lapseni luona. Olen hautonut omia suuria surujani. Olen ollut tyhmä ja huono äiti. Pojuni tuntee sen.
Nyt rupean lapsena leikkimään lapseni kanssa.
Toukok. 2. päivänä.
Lapsena leikin eilen lapseni kanssa. Mutta surkeasti päättyi kuitenkin päivä. Se mikä oli sanottava Helmerille, tuli tietysti sanotuksi sekä sopimattomana hetkenä että ihan toisin, kuin se olisi ollut sanottava.