Häpeän itseäni. Ja isäkin tulee aina tällaisina hetkinä mieleen. Mitä hänkin sanoisi, jos hän näkisi minut tällaisena? Meidän välillämme tuli tuskin koskaan kiivasta sanaa sanotuksi.
Helmerin käytös tuntuu siitäkin syystä niin pahalta, kun isä aina oli toisenlainen. Ero on räikeän silmiinpistävä.
Ja tämän kurjuuden ylläpitämiseksikö jatkuvasti kuluttaisin voimiani?
Se ei voi olla korkein velvollisuuteni.
Mutta tällä hetkellä tarvitsen joka tapauksessa rahaa, ja siksi ponnistelen minkä jaksan.
Kello olikin sivuuttanut puoliyön, kun viimein väsyneenä painuin vuoteelle. Siitä huolimatta täytyi minun aluksi odotella unta. Viimein pääsin eräänlaiseen horrokseen, josta kuitenkin Leon kitinä minut pian herätti.
Sitten täytyi taas uudelleen unta herutella. Eikä sitä kuulunut, ei pitkiin aikoihin.
Aamupuolella vasta nukahdin, niin sikeästi, etten kuullut mitään pojan herätessä. Kun viimeinkin raukeana raotin silmiäni, seisoi Helmer vuoteen vieressä lapsi käsivarrellaan. Poika oli pesty ja puettu.
— Onko sulla varaa luopua näin hyvästä lapsenhoitajasta, tiedusteli
Helmer naurussa suin.
Kohottauduin istualleni ja otin pojan syliini. Mutta en voinut vastata lapsen huomenhyväilyyn enkä Helmerin leikinlaskuun. Sieluni oli täynnä surullista ihmettelyä.
Olisihan minun jo pitänyt tottua Helmeriin. Ei ole oikeutta hämmästyä mistään kuusvuotisen avioliiton jälkeen. Ja sittenkin hämmästyin.