— Nyt olen tulemaisillani viisaaksi. Helmer, minä olen pääsemäisilläni umpisokkelosta päivänvaloon. Minä ymmärrän, että meidän täytyy erota.
Sana sattui nähtävästi kuin käden sivallus vasten kasvoja. Helmer peräytyi muutaman askeleen, silmät alkoivat hurjistuneina pyöriä päässä ja tumma puna nousi kaulalta hiusrajaan saakka. Silmien välillä alkoi muuan suoni paisua paksuksi, tummaksi juovaksi. Se oli varma vihastumisen merkki.
Ihme kyllä rauhoittui hän kuitenkin pian. Näytti siltä kuin hän viime hetkessä olisi päättänyt noudattaa toista menettelytapaa. Hän viskautui raskaasti läheiseen nojatuoliin ja rähähti nauruun. — Sinä puhut kuin mieletön. Työkiihko ei vahvista järkeä.
— Soisin joka tapauksessa, että se kiihko tarttuisi sinuunkin!
— Sinä jauhat aina yhtä ja samaa. Luulisi sinun jo tietävän, ettei kukaan tällaisina aikoina saa sopivaa työtä mistä hyvänsä. Ja toimeen olen sittenkin aina tullut.
Silloin jouduin raivoon, ponnahdin pystyyn tuolilta, luulen että silmäni kipunoivat ja käsi puristui nyrkkiin. En ensi hetkenä saanut sanaa syntymään. Mielenkuohu nosti tukehduttavan tulpan kurkkuun. Viimein sain kuitenkin ääntä ja sanat tulivat ryöppynä.
— Toimeen olet tullut! Toden totta! Sen tiedän. Ja vielä senkin, että sinulta ei koskaan ole puuttunut rohkeutta elää toisten varoilla. Äitisi perintö hupeni sinulta äkkiä. Sitten kiristit isävanhustasi. Hän joutui suureen ahdinkoon — sinun velkojesi tähden. Tämä seikka — kuten osa veloista, joita toisaalla olit tehnyt — tulivat tietooni vasta häittemme jälkeen.
Helmerin huomio näytti kokonaan kohdistuvan kellonperien irroittamiseen napinlävestä. Sitten hän kiskaisi takin päältään ja viskasi kiillotettavat kengät oven ulkopuolelle. — Sinä puhut menneen talven lumista, sanoi hän yliolkaisesti, paiskautui vuoteeseen ja veti peiton korvilleen.
En jatkanut puhetta. Olin ponnahtaessani pystyyn räiskäyttänyt mustetta melkein valmiille käännösarkille. Nyt koetin parantaa jälkiäni.
Hangatessani pois mustetahroja tuntui minusta siltä kuin oma jokapäiväinen elämäni olisi ollut siinä edessäni. Sekin oli täynnä tuollaisia rumia jälkiä. Se oli tahraantunut käsissäni. Eikä se siitä muuttunut, vaikka kerran toisensa jälkeen päätin hillitä itseäni ja arvokkaasti suhtautua vaikeuksiin. Helmer saa minut aina suunniltani — jollei kohta niin ainakin myöhemmin. Ja sitten jälestäpäin tunnen kirvelevän kipeästi, että tällainen yhdyselämä alentaa ja tahraa.