Korjasin paperit laatikkoon ja otin esille puvun, jota olen alkanut valmistaa Leolle. Sitä olisi jo monesti tarvittu, mutta en ole voinut saada sitä valmiiksi. Nyt tuntui juhlalta, kun rauhassa sai ottaa sen esille.
Ja siitäkin iloitsin, että se siltä tuntui. Sehän kuitenkin oli naisellista, ehkäpä äidillistäkin.
Epäilen oikeastaan kovin omaa äidillisyyttäni. Se tuntuu toisenlaiselta kuin muiden. Tokko liekään oikeata. Toiset naiset elävät kokonaan lapsissaan. He ovat kuin lakanneet elämästä ja toivomasta omasta puolestaan. He ovat vain äitejä. Ja siitä he ovat äärettömän onnellisia, toiset ylpeitäkin.
Tuollaiset tunteet ovat minulle vieraat. Tunnen äitiyden vain äärettömän suurena ja raskaana edesvastuuna.
Johtuuko se kenties luonteestani? Mietiskelyyn, sisimpien syiden ja alkujuurien penkomiseen olen aina ollut taipuvainen. Ja totisuutta, ehkä raskauttakin on mietiskelyssäni enemmän kuin hilpeyttä. Se ilmenee tietysti myöskin tunteissani lasta kohtaan.
Olen monesti säikähtäen ymmärtänyt miten kylmä, miten objektiivinen olen suhteessani lapseen.
Voiko se johtua siitä, että pojan syntyessä jo olin kadottanut luottamukseni Helmeriin. Suhteemme oli kuin särölle mennyt lasi tai ohut jääpeite järven pinnalla, jossa halkeama synnyttää uuden ja särkyneisyys laajenemistaan laajenee.
Voiko lapsi, jonka elinjuuret nousevat sellaisesta maaperästä, olla yhtä läheinen kuin se, joka on syvän sydämellisen rakkauden lapsi?
Nousin ja menin lapseni vuoteelle. Seisoin siinä kuin anteeksipyytävä.
Ajatukseni luistivat takaisin aikaan, jolloin poika syntyi.