Olikohan luonnotonta, että jo silloinkin aivan kohta Leon syntymän jälkeen ajattelin enemmän sitä ihmettä, että uusi ihmisolento oli maailmaan astunut, kuin omia äidinkokemuksiani? Asian fyysillinen puoli painui tajunnassani melkein olemattoman arvottomaksi, jotavastoin ihmisen tulo maailmaan oli ihme, jota lakkaamatta tutkistelin.
Etenkin öisin, kun kaikki suuressa sairaalassa oli hiljaista kuin haudassa ja valkopukuinen hoitajatar äänettömin askelin läheni minua pieni käärö käsivarrellaan, tunsin monesti itseni kuin siirretyksi ajallisuuden ahtaan piirin ulkopuolelle. En nähnyt lapsessa olentoa omasta lihastani ja verestäni, näin vain sielun — iäisyysjuurta olevan hengen, joka kohtasi minua lapsen tiedottomassa katseessa.
Sydämessäni lankesin kuin polvilleni palvoen tuota henkeä, joka oli ottanut hauraan ajallisen tomumajan itselleen asunnoksi.
Merkillisen objektiivisesti tutkistelin kysymystä, millaisen jäljen tuo henki jättäisi siihen elämään, johon se nyt oli astunut. Jättäisikö se hyvän vai huonon? Tulisiko jälki pysyväksi vai haihtuisiko se kuin askel hietikossa meren rannalla?
Kysymys perinnöllisyydestä tai kasvatuksesta ei minua silloin vielä raadellut. Elämä oli kuin pysäyttänyt arkijuoksunsa. Elin eristetyssä pyhäkössä, jossa elämän syvät tutkimattomat lait valtavana simfoniana täyttivät mieleni hartaudella.
Tunnen yhä vieläkin samanlaista hartautta ajatellessani tuota aikaa.
Tartuin hiljaa Leon käteen. Se oli pehmeä ja pyöreä. Jokaisen sormen tyvessä oli pieni, ihastuttava kuoppa.
Tuollaista kättä ei voi katsella hyväilemättä sitä.
Painuin polvilleni vuoteen viereen Toinen käteni hyväili varovaisesti lapsen kättä. — Sinä rakas, rakas, vaaditkohan minut kerran tilille teoistani vai — kiitätköhän elämän lahjasta?
Poika ynähti unissaan. Hymyilikö hän ehkä myöskin?