— Minä häpeän teidän kiitollisuuttanne, puhelee portailla istuva nuori nainen. — Mitä minä oikeastaan olen antanut teille? Hieman rahaa. Siinä kaikki. Lähimmäiselle — etenkin vanhalle ja yksinäiselle pitäisi antaa parempaa, antaa jotain omasta itsestään. Niin tekisi mieheni. Jos hän olisi ollut täällä ja jos hänelle olisi ollut aikaa niinkuin minulla, ei hän olisi voinut antaa teille soldoakaan noin vain ohikulkevana niinkuin useimmat antavat. Hän olisi asettunut tähän viereenne, keskustellut kanssanne, kysynyt miehestänne, lapsistanne ja kuultuaan että olette yksin olisi hän kysynyt, ettekö te tahtoisi ilahduttaa häntä syömällä päivällistä hänen kanssaan. Sitten hän olisi tarjonnut käsivartensa teille, kunnioittavasti kuin omalle äidilleen, ja yhdessä olisitte lähteneet tuonne toiselle puolelle.
— Missä hän on? Tuleeko hän pian? kysyy vanhus kiireisesti. Nälkä muistuttaa taas olemassaolostaan, ja paistin käry tuntuu kadun toiselta puolelta.
— Ei, ei hän on kaukana. — Nuori nainen vaikenee samassa. Hän on mielestään melkein valehdellut. Sillä olivatko he ennen koskaan olleet toisiaan niin lähellä kuin äsken tuolla kirkossa?
— Hän on kaukana, jatkaa nuori vaimo hiljaa kuin itsekseen, mutta tuolla kirkossa, kun minä katselin veistosta, jossa se veripunainen ruusu riippuu…
Antonio Salernin leski katkaisee hänen puheensa kesken: — Ei, ei, se ei ole totta. Sen näköinen oli minun Antonioni, kun hän makasi lattialla. Ja haava hänellä oli ihan sydämen kohdalla. Te näitte sen itse.
Vieras katsoo pitkään vanhukseen. Hän kysyy itseltään, onko vanhus hänen rinnallaan sekä sokea että vähämielinen. Mutta samalla herää hänen uteliaisuutensa. — Te tiedätte jotain siitä ruususta, sanoo hän kuin päästäkseen vanhuksen ajatusten perille. Mutta vanhus jatkaa siitä, mihin hänen omat ajatuksensa ovat pysähtyneet. Hän nyökkää kirkkoon päin ja tekee ristinmerkin.
— Minä tiedän kuka siellä on. Ja sittenkin uskon näkeväni Antonion. Hänen haavansa oli ihan samanlainen — juuri sydämen kohdalla. Ja hän oli yhtä kärsivän näköinen, kun hän makasi lattialla trattoriiassa.
Vanhus painaa suunsa melkein kiinni vieraan kasvoihin, ja ääni käy sameaksi kyynelistä. — Katsokaa, hänkin kuoli minun tähteni. — Molemmat, ne kaksi parasta kuolivat minun tähteni. Minä en osaa erottaa heitä toisistaan. Minun ajatusjuoksuni pysähtyi, kun minä näin hänet trattoriian lattialla ja ymmärsin, että hän oli kuollut. En minä itkenyt, mutta minä huusin, huusin niin että kuului pitkien matkojen päähän. Ja minä viskauduin hänen päälleen ja uskoin, että hän kyllä siitä nousee. Hän nousee siitä, sillä hän säälii minua. Hän oli aina niin hyvä. — — Ja kun ei muu auttanut, juoksin tänne kirkkoon.
Minä revin sen ruusun hiuksistani, ja minä huusin ja itkin siinä ristin edessä. Ja minä odotin ihmettä. Mutta sitä ei tullut.
Vanhuksen pää painuu käsien varaan, ja hän puhkee hillittömään itkuun. Vieras istuu ison aikaa äänettömänä hänen rinnallaan. Viimein tarttuu hän vanhuksen käteen ja puristaa sitä. Hän tuntee sinä hetkenä ihmeellistä sisäistä yhteenkuuluvaisuutta tämän tuntemattoman, mieleltään sairaan vaimon kanssa. Mutta samalla hän käsittää, mikä ääretön ero heidän kohtalollaan on. Hänellä itsellään on elämä edessään, ja hän voi sovittaa, voi tehdä onnelliseksi. — Älkää itkekö, sanoo hän hellästi. — Teidän Antonionne oli hyvä. Hyvät ihmiset antavat mielellänsä anteeksi.