Mutta vanhus pudistaa surumielisesti päätään.
Anteeksi! Oliko hän edes koskaan pyytänyt anteeksi? Hän oli mielestään aina ollut oikeassa.
Hän vaikeroi puoliääneen. — Sen koreavärisen venetsialaisen huivin, jossa oli iloisesti hyppelehtiviä reunatupsuja — senkin hän osti minulle. Se oli kallis, hirveän kallis. Mutta minusta hän vain täytti velvollisuutensa. Ja minä tahdoin sen huivin omakseni, sillä se puki minua. Minä tahdoin olla kaunis, kun menin puotiin, jossa nuori Neri oli myymässä. Neri oli toisenlainen kuin muut miehet. Hän teki aina pilkkaa tytöistä eikä hän välittänyt tanssipaikoista eikä muusta sellaisesta. Mutta minusta hän oli sanonut, että olin sukkela suustani. Minä tulin niin iloiseksi, että nauroin ja lauloin koko päivän, kun minä kuulin sen. Ja sitten minä näin, että hän katsoi jälkeeni kadulla aina kun menin hänen ohitsensa. Ja kun minä sain sen huivin, panin sen hartioilleni ja kuljin kerta toisensa jälkeen torikatua sen kaupan ohi, jossa Neri oli. Hän tuli ikkunaan, ja minä tulin siitä yhä iloisemmaksi. Illalla oli tanssit. Nerikin tuli sinne. Ja me tanssimme koko illan yhdessä. Antonio pyysi minua pari kertaa, mutta minä kielsin. — —
— Antonio oli hyvin surullinen sinä iltana. Ja minä tein pilkkaa hänestä. Minä kiusottelin häntä ja nauroin. Mutta hän ei sittenkään suuttunut. Aamulla näin hänen silmistään, ettei hän ollut nukkunut koko yönä. Silloin minun kävi sääli häntä, sillä minä olin nukkunut mainiosti. Minä muistin silloin kuinka hyvä hän aina oli ollut, mutta minä en tahtonut sanoa sitä. Minä tein vieläkin kiusaa. En luvannut antaa ruokaakaan. Ja illalla hän oli ruumiina. — Hän ei koskaan antanut toisten sanoa pahaa sanaa minusta. Silloin hän oli kuin tuli ja leimaus. Ja trattoriiassa olivat toiset puhuneet Neristä ja minusta. Silloin se tapahtui. Se haava oli suuri ja syvä. Te näitte itse tuolla kirkossa.
Vanhus ei enää tee ristinmerkkiä. Hän ei tiedä kenestä hän puhuu. Ajatukset ovat taas sotkeuksissa kuin langat sekavassa vyyhdessä ja kyyneleet valuvat virtana kuihtuneita poskia pitkin.
Nuori nainen hänen rinnallaan ei saa mitään sanotuksi, hän sivelee hiljaa vanhuksen kättä. Ja hän ymmärtää, että ero ihmisen ja ihmisen välillä enimmäkseen on hyvin pieni. Nuori tai vanha, köyhä tai rikas, mitä se oikeastaan merkitsee? Ei mitään, ei kerrassaan mitään. Ihminen on ihminen. Ja minkä hän povessaan tuntee iloa tai surua, se on sukua sille, mitä hänen lähimmäisensäkin tuntee.
Ja itsekäs, ajattelematon nuori vaimo voi tuottaa miehelleen yhtä paljon surua ja sydämentuskaa, olipa mies käsityöläinen tai oppinut tiedemies.
Hän muistaa, mitä hän itse äsken oli oppinut tuolla kirkossa. Se pieni punainen ruusu oli vaikuttanut syvästi häneen. Siinä oli liikuttavaa hartautta ja samalla kärsimystä, paljon kärsimystä. Se oli kastettu sydänvereen. Hän tunsi sen. Ja hänen täytyi ajatella miestään — ehkä siitäkin syystä, että hän vastoin miehensä tahtoa oli lähtenyt tälle matkalle. Enricon katse oli ollut surullinen heidän hyvästellessään. Mutta hän ei sanonut mitään. Hän oli jo aikaisemmin sanonut sanottavansa. Hän oli puhunut siitä, ettei hänen kukkaronsa kestä sellaista, kun aika muutenkin on kallis, ja että hänestä yleensäkin on oikeampaa supistaa turhia menoja, jotta on mistä ottaa, jos sattuu tositarpeessa oleva kohdalle. Mutta kun sana ei pystynyt, vaikeni hän aina. Hän oli hyvä niinkuin itkevän vanhuksen miesvainaja oli ollut.
Mutta tästä puoleen ei Enricon enää tarvitseisi katsoa niinkuin usein ennen silmät noin täynnä suurta ymmärtämyksen ikävää. Tästä puoleen piti kotielämän muuttua. Pyhiinvaelluksen hän oli tehnyt Roomaan, hän kuten muutkin. Ja Enrico saisi kokea, ettei matka ollut turha!
Samassa muistuu ajan kulku hänen mieleensä. Hän kiskaisee kellon esille ja kavahtaa pystyyn. Vanhus lakkaa itkemästä. Hän kuulee, että vieras tekee lähtöä.