Kuuma väristys karkasi ruumistani pitkin. Tunsin Helmerin hengityksen kaulallani ja käheä ääni kuiskasi korvaani: — Minä en voi, en voi kadottaa sinua.
Jatkoin matkaani katsomatta taakseni. Olin kuin puutunut.
Kadulle tultuani käännyin Porta Salariaa kohden. Tahdoin mennä puhuttelemaan rouva Biondia. Minun täytyi tavata toisia ihmisiä — onnettomia kuten olin itse.
Porta Salarian läheisyydessä, siinä talossa, jossa arveluni mukaan Biondit asuivat ylimmässä kerroksessa, näin kaksi pientä lapsen päätä ikkunassa. Tytöt näyttivät olevan rouva Biondin pikku tyttöjen iässä ja arveluni mukaan olivat ne samat, joista hän oli kertonut. Molemmat kurkottivat uteliaina ikkunasta nähdäkseen pienen koiran, joka vimmatusti haukkui appelsiinirattaita työntävää ukkoa.
Nousin kiireesti portaita. Mutta kukaan ei vastannut kun soitin ovikelloa.
Soitin uudelleen useampaan kertaan. Sisältä kuului hiljaista liikettä. Taisi olla lasten askeleita. Mutta kukaan ei avannut.
Käännyin pettyneenä kotiinpäin. Poika nukkui tavallisesti vain lyhyen päivällisunen. En hänen tähtensä uskaltanut jäädä odottamaan.
Juuri kääntyessäni Via Sardenialle näin kadun toisella puolella pienen naisolennon. Takki oli kulunut ja haalistunut, lakki huolettomasti päässä. Tunsin hänet heti ja kiiruhdin kadun toiselle puolelle.
— Rouva Biondi, soitin vasta turhaan teidän oveanne. Olisin tahtonut kertoa, että me luultavasti matkustamme pois Roomasta. Näin pikku tyttönne ikkunassa ja minua kammoksutti. Hehän voisivat pudota.
— Eivät ne — ettekö te tiedä, että köyhän lapset oppivat itse huolehtimaan itsestään.