— Ja siksi, siksi, että minulla ei koskaan ole ollut äitiä, tahdot sinä hävittää kotini ja viedä minulta lapseni. — Hän viskautui takaisin vuoteelle. Kurkussa korahteli kummallisesti. Siinä oli kuin tukahdutettua kiukkua.
Astuin muutaman askeleen lähemmäksi ja kosketin kädelläni kepeästi hänen tukkaansa. Kaikkinainen lähentely ja kosketus on minulle nykyään hirveän vaikeata. Mutta minun käy häntä usein sääliksi ja sillein koetan olla hyvä hänelle. — Juuri siksi, että sinä olit äiditön ja yksin, tahdoin minä rakastaa sinua.
— Ja nyt, nyt?
— Helmer, minun täytyy nähdä, jollei hyvyyttä, niin pyrintää hyvyyteen, voidakseni rakastaa. Minä olen sen luontoinen. Minä en voi sille mitään. Sanoin sen sinulle jo kihlautuessamme.
— Hävytön — kuuletko, — hävytön naisasianainen sinä olet, et muuta. — Helmer kihnutti ylähampaitaan alahampaisiinsa niin että korvia viilsi, ja suoni hänen otsassaan pullistui pullistumistaan.
Tunteeni ja katseeni kovettuivat samassa. Helmer on sanonut, että silmäni ovat kylmät ja mustat. Sellaisina ne nyt tuijottivat häneen. — Naisasianainen! Niin, sinä olet oikeassa. Onnellinen ihminen ei ymmärrä sitä liikettä, mutta miehet sellaiset kuin sinä ovat nostattaneet naiset taisteluun.
Helmer puhalteli haikuja sikaaristaan ja tekeytyi ylenkatseelliseksi. — Täällä oli niin rauhallista aamupäivällä kun olin yksin, huomautti hän yksikantaan.
Tartuin hattuuni ja lähenin ovea.
— Etkö sinä sanonut haluavasi keskustelua?
Nyökkäsin, mutta avasin samassa oven ja solahdin ulos käytävään. Pelkäsin itseäni, pelkäsin menettää kunnioitusta itseäni kohtaan kiivaitten sanojen ja vihaisten syytösten kautta. Mutta tuskin olin kymmenen askeleen päässä, kun tunsin Helmerin käsin käyvän olkapäihini kiinni.