— Sinun kanssasi on mahdoton keskustella, kivahti Helmer.
— Keskustellahan minä juuri tahtoisin, Helmer. Tämä ei ole oikkua, ei päähänpistoa. Pojan koko tulevaisuus turmeltuu, jos hän kasvaa sellaisessa kodissa kuin meidän.
— Ja paraneeko asia sillä, että hän tehdään isättömäksi? Nainen ei osaa kasvattaa poikaa.
— Ajattele maailman parhaita miehiä, ajattele…
— Älä taas latele kirjatietojasi!
— Puhutaan sitten omista oloistamme. Sinä vedät yhtäälle, minä toisaalle kasvatuksessa. Minä kiellän, sinä käsket.
— Älä kiellä!
— Jos täytyy. Jos se on oikeinta?
— Sinä olet tietysti aina oikeassa.
Epäröin hetken. Tuntui turhalta jatkaa. Viimein sanoin kuitenkin hiljaa: — En sitä väitä. Mutta yhdessä suhteessa olen ainakin saanut enemmän kuin sinä. Sain kasvaa hyvässä kodissa. — Ääneni värähti. Tunsin että siihen tuli kyyneleitä. Mutta ulkonaisesti pysyin rauhallisena. Helmer sitävastoin karkasi ylös vuoteelta. Suoni hänen otsassaan pullistui ja silmät syytivät vihaa.