Hotel Pagano.

Olemme Caprilla. Tulimme tänne eilen. Olimme aikoneet ensin pysähtyä Napoliin, mutta se kävi mahdottomaksi. Emme saaneet huoneita. Ajoimme kauan hotellista toiseen. Kaikkialla oli täpö-täyttä. Ja satoi kuin kaatamalla.

En ole pitkiin aikoihin nähnyt Helmeriä niin ystävällisenä ja avuliaana. Kun emme aluksi saaneet kantajaa, kantoi hän itse tavaroitamme, ja vaikka hänen täytyi vaivautua paljonkin, ei hän riidellyt minulle mistään.

En voi sanoa, miten hyvältä tuntui. Pyysin häneltä sydämessäni syyttäviä ajatuksiani anteeksi ja vakuutin itselleni, että se ystävällinen, hyväsydäminen Helmer, jota kerran rakastin, ei sittenkään ollut mielikuva, kuten uskoni, vaan todellisuus.

Tämä osaltaan teki muutenkin ihanan matkan Napolista Caprille minulle vieläkin ihanammaksi. Oli tosin väkeä ahdinkoon asti. Istuin tavaroittemme päällä poika sylissäni. Mukavaa siinä ei ollut, mutta se ei merkinnyt minulle mitään. Katselin vain merta, taivasta, auringonpaistetta ja näitä lumoavan sulavia värejä.

Ihanuutta, elämää ja äärettömyyttä oli kaikessa.

Kun Helmer hetkeksi pysähtyi läheisyyteeni, tapailin hänen kättään.
— Helmer, tällaisesta tulee ihminen paremmaksi.

— Tuulenko puolesta, sanoi hän naurahtaen. — Erinomaista minulle!

En jatkanut keskustelua, mutta sieluni joi sanoin kuvaamattoman kauneuden lääkitsevää nestettä kuin toipuva sairas rypäleen virvoittavaa mehua.

Tänä aamuna nousin varhain ja asetuin kohta ihanalle näköala-aukealle. En miettinyt, en muistellut mitään. Annoin vain aamukirkkauden Caprilla säteillä uutta voimaa olemukseeni.