— Jospa hänkin jaksaisi ymmärtää! Mutta hän ei voi. Hän on sairas.
Hänen täytyy epäillä.
— Luulin että miehenne sairaus oli yhteydessä sen keksinnön kanssa, josta hän puhui. — Olin mielestäni rohkea kun siksi vieraalle ihmiselle viskasin tällaisen arvelun. Se saattoi ehkä tuntua utelulta. Mutta tässä loppuunkuluneessa nuoressa ihmisessä oli jotain, mikä niin suuressa määrin kiinnitti mieltäni, etten voinut pysyä vieraana. Hän ehkä tunsi sen, koskapa hän tavallisella soinnuttomalla, väsyneellä äänellään jatkoi melkein kuin hän olisi puhunut itsekseen:
— Siitä se alkoi. Enkä minä sitä pitkiin aikoihin ymmärtänytkään. Mutta kun minulle selveni, että hän todella oli mieleltään sairas, joskin hyvin salasyisellä tavalla, en enää tahtonut synnyttää lapsia hänelle. Ja siitä alkoi hänen epäilyksensä. Hänen sairautensa ei ilmene millään muulla tavalla. Hänen työtoverinsakin pitävät häntä viisaana — joskaan eivät usko hänen suureen keksintöönsä. Naapurimme eivät tiedä mitään muuta kuin että hän on erittäin siivo ja hyvä mies, jonka ainoana, heikkoutena on usko suureen keksintöön, jonka hyväksi hän uhraa työnsä ja voimansa. Jos syyttäisin miestäni mielisairaudesta, tekisi hän samoin. Ja kukapa selvittäisi kuka meistä on oikeassa? Köyhä on usein avuton sekä asianajajan että lääkärin luona.
— Ja te olette nuoria molemmat, pääsi minulta kuin vahingossa. Rouva Biondi ei sitä kuitenkaan pannut pahaksi. Hän katsoi vain minuun omituisella loppuunkuluneisuuteen saakka väsyneellä katseellaan ja sanoi rauhallisesti: — Yhden ihmisen ikä ei ole kovin pitkä. Mutta jos sitä jatkuisi lapsissa! Se ajatus on välistä ylivoimainen minulle. Kaikkeen muuhun olen nyt jo tottunut. Alussa oli raskaampaa. En saanut edes pukeutua siististi. Hän kuvitteli aina mielessään, että tahdoin miellyttää jotakuta erityistä henkilöä. Nyt jaksan ottaa asian siltä kannalta, että pääsen hankkimasta itselleni uutta tänä muutenkin ahtaana aikana. Mutta kun ajattelen lapsia…
Hän ei lopettanut lausetta. Mutta minä ymmärsin. Ja nyt käsitin myöskin hänen eiliset, pohjatonta väsymystä huokuvat sanansa: — Kuolema ei ole pahinta.
Tartuin hänen molempiin käsiinsä. Ne olivat varmasti sekä lepoon että hyväilyyn tottumattomat. Ja nekin näyttivät avuttoman loppuunkuluneilta. Pitelin niitä omissani ja vakuutin, etten häntä koskaan unohtaisi, vaikka minun nyt täytyikin matkustaa pois ja vasta alkanut tuttavuutemme siten tuli keskeytetyksi. Ehkä me kuitenkin vielä toiste yhtyisimme. Tällainen ulkonaista kohtaamista syvällisempi toiseen yhtyminen ei voinut olla kokonaan tarkoitusta vailla.
En muista kiittikö hän sanoistani tai ilmaisiko hän minkäänlaista iloista, samaan suuntaan käyvää toivoa. En sitä luule. Hän oli kai liian väsynyt. Mutta huolimatta sanojen vähyydestä tunsin, että käyntini oli ollut hänelle edes hetkelliseksi helpoitukseksi, jollei muuten niin sen kautta, että hän oli kyennyt edes jossain määrin avautumaan. Ja kun läksin, saattoi hän minut kadulle asti. Yläkerran ikkunasta heittivät pikku tytöt lentomuiskuja pojulleni.
Sitten erosimme.
Vieläköhän tiemme joskus yhtyvät?
Ja jos yhtyvät, missä ja milloin?