Olimme sekä Leo että minä Venezian valoisuuden lumeissa, kun Helmer Marcon torilla tuli luoksemme. Hän oli ollut parturissa ja halusi nyt aamukahvia. Menimme yhdessä läheiseen ravintolaan.
Sieltä poistuessamme syntyi kohtaus, joka on antanut minulle paljon ajattelemista.
Helmer pyysi, että minä kukkarostani suorittaisin maksun. Hänellä ei ollut sopivaa rahaa. Teinkin sen, mutta pyysin sitten Helmeriltä setelirahaa. Minun hallussani oleva raha oli aivan lopussa.
— Minulla on vain 500 liiran rahoja, esteli Helmer ensin.
— Anna vain niitä.
Hän ei antanut, penkoi kukkaroaan ja löysi 50-liiran. Sen hän antoi minulle. Katse väisti. Näin siitä kuitenkin vilahduksen, jossa mielestäni oli pelkoa.
Samassa hän hätäisesti ehdotti, että menisimme katsomaan Dogien palatsia. Menimmekin, mutta minä kuljin kuin unessa. Heräsin vasta kun kuljimme vankilan pimeissä komeroissa. Etenkin huone, jossa Byron oli viettänyt vuorokauden voidakseen käsittää jotakin sinne teljetyn tunteista, teki minuun syvän vaikutuksen.
Kuinka oikeassa hän olikaan! Me rajoitetut raukat emme käsitä paljonkaan siitä, mitä emme itse ensinkään ole kokeneet.
"Huokausten silta" tarttui sisimpääni kuin tuskasta värisevä käsi. Se toi äkkiä Venezian eteeni ihmeellisenä elämää edustavana kuvana.
Aurinkoista iloa paistaa pinta, keskustassa, lyijykammioissa ja
Huokausten sillalla sykkii sen tuskasta värisevä sydän.