* * * * *
Kuulin samassa Helmerin kutsuvan. Hän ehdotti matkaa Liidoon.
Puolen tunnin kuluttua olimme kiitämässä merellepäin. Lokit lentelivät iloissaan ympärillämme, nekin paistavan valkeina kuin koko laguunien kaupunki. Gondolieerit kiitivät laulaen ohitsemme ja pylvään päähän pystytetystä pyhimyskuvasta liehui heleäkukkainen seppel.
Taaskin oli iloa, väriä ja aurinkoa kaikkialla.
Minä ajattelin tuskasta väräjävää sydäntä, joka oli kätkössä katseiltamme.
Yöllä.
Arpa on langennut. Nyt tiedän mitä tahdon ja mitä minun on tehtävä.
Kun tänään istuimme Liidon rannalla ja Leo ylen onnellisena leikki Adrianmeren huuhtelemassa hietikossa, sanoin odottamatta suoraan: — Helmer, olen näihin aikoihin usein ajatellut isää. Ja sinun äitiäsi myöskin. Helmer, he rakastivat meitä molempia. Ehkä sinä heidän tähtensä tahtoisit selvittää välimme siten, että antaisit minulle vapauteni.
Hän karkasi pystyyn, ja näin että hän vaivalla hillitsi itseään. — Että kehtaatkin, sanoi hän viimein. — Etkö tiedä, että he kunnioittivat kotia ja perhe-elämää?
— Talo ei sellaisenaan ole koti eikä avioliitto avioliittoa siitä syystä, että sillä ulkonaisesti on avioliiton muoto. — Katsoin häneen rauhallisesti ja tyynesti. Mutta sekin taisi ärsyttää.