— Kenen on vika? sai hän vaivalla kysytyksi.
— Ei puhuta siitä. Minä en aio missään tapauksessa tehdä itseäni syyttömäksi. Mutta elämämme tällaisena on taloudellinenkin mahdottomuus. Toisekseen se mielestäni on moraalinen mahdottomuus — myöskin ajattelen pojan tulevaisuutta.
— Taloudellinen mahdottomuus?
— Minä en voi elättää meitä kaikkia.
— Ja mistä sinä tiedät, etten minä siihen pysty jos tahdon? — Hän harppasi rantaa, sieppasi Leon syliinsä ja seisoi äkkiä edessäni poika olallaan. Poika nauroi tietysti rajun iloisesti. Ja Helmer tanssitti häntä korkealla. — Me kaksi perustamme kodin, puheli hän. — Mene sinä minne tahdot.
Silloin karkasin pystyyn ja minusta tuntuu siltä, että koko olemukseni oli raivoa. — Sinä heittiö — viskasin tulemaan —, sinun hyvyyteesi minä typeryydessäni olen uskonut. Sinun tunteittesi rehellisyyteen luotin! Mutta sinussa ei ole mitään, ei mitään, millä olisi arvoa. Sellainen isä ei saa kasvattaa minun lastani!
— Lastamme, oikaisi hän. — Et kai sinä tahdo ilmoittaa —
Hän ei juljennut lopettaa lausetta. Ehkä katseenikin pakotti vaikenemaan.
— Ei isän oikeuksia niinkään syrjäytetä, sanoi hän painokkaasti.
— Sinä et ole täyttänyt velvollisuuksiasi perheen elättäjänä. Jos sinä et tahdo olla inhimillinen, en enää pelkää oikeudenkäyntiäkään. Totuutta tahdon joka elämän suhteeseen. Mutta sinä pelkäät totuutta.