Ääneni oli varmaan värissyt suuttumusta, koska poikakin parahti itkuun. Helmer rupesi tietysti hellästi häntä lohduttamaan. Minä olin muka luonnoton naisasianainen, joka pelästytin kuoliaaksi oman lapseni. Hän oli isä ja hän aikoi pelastaa lapsensa.
Seisoin hetken puutuneena. En voinut puhua. Silloin hän jatkoi:
— Jos karkaat, jäävät rahasi minulle. Ja jos rupeat käymään oikeutta, luuletko että sinä voittaisit? Tiedätkö, että tarvitset monenlaisia ja rumia todistuksia sellaisessa jutussa. Eikä sinulla ole todistuksia — ei mitään. Kuuletko — ei mitään!
Kuulin ilkkuvaa iloa hänen äänessään. Ja yhtäkkiä ymmärsin enemmän kuin hän oli sanonut. Hän puhui todistuksista, ei itse asiasta. Tunnen häntä tarpeeksi tietääkseni mitä se merkitsee. Tunsin itseni sisäisesti täysin vapaaksi. Ja samassa näin kuin salaman valossa, mitä minun piti tehdä.
Meillä on täällä Hotel Reginassa eri huoneet, jota emme asuntopulan vuoksi läheskään aina ole saaneet. Nyt on oikea hetki käsissä. Olen jo pakannut tavaramme. Rouva Biondille olen myöskin kirjoittanut. Ilmoitin, että ehkä jonkun ajan kuluttua palaan Roomaan ja kysyin, voisiko hän hankkia minulle ja pojalle halvan, vaatimattoman huoneen.
Pian herätän Leon ja sitten lähdemme.
Bozen.
Olemme täällä vain muutaman tunnin. En uskalla, en tahdo jäädä
Italiaan. Olen saanut passini kuntoon ja jatkan yli rajan Saksaan.
Siellä aion kääntyä "tonttu-ukon" puoleen tai matkustaa sinne, missä
maalaistuttavani suurine surullisine silmineen asuu. Kirjeen rouva
Biondille panin kuitenkin postiin. Ehkä voin talveksi palata Italiaan.
En tiedä olisinko uskaltanut toimia näin rohkean ripeästi. Enhän ole toiminnan ihminen. Mutta suuri sisäinen tuska hätyyttää ja tietoisuus näistä muutamista hyväntahtoisista, joskin vähäväkisistä tuttavistani antaa minulle kuin jalan sijaa ja herättää toiveita.
Helmerillekin kirjoitin lyhyesti: