Siten tutustuimme me ja hauskan naapurin saimmekin hänestä. Me seurustelimme usein, soitimme yhdessä ja teimme huvimatkoja. Eräänä aamuna menin hänen luokseen sopimaan jostain huvimatkasta ja tapasin hänet kävelemässä edestakaisin pitkin lattiaa viulua soittaen. Hän oli nähtävästi sangen hajamielinen, sillä hän ei kuullut tuloani. Ja kun hän vihdoin huomasi minut, hymyili hän vaan ja jatkoi soittoaan. Hän oli puettu kevyeesen aamupukuun ja hänen käsivartensa olivat paljaat.
Mutta niitä käsivarsia, rakkaat lukijattareni! Varmaankin Voi vaan amerikkalaisella salapoliisilla olla sellaiset käsivarret. Vasemman käden, jossa viulu oli, lihakset olivat ikäänkun mahtavassa solmussa, joka ikäänkun vapisi joustavuudesta joka kerran, kun hän hiukankin liikutti kättään. Ja oikean käden lihasten liikunta hänen soittaessaaan oli kuni atleetin. Siitä huolimatta olivat valkeat kun alabasteri, ja pienet kädet oivat niin viehättävät, että väkisinkin tahtoi vaan tarttua niihin ja suudella niitä.
Erään toisen kerran tapasin hänet ampuilemassa kärpäsiä kumminauhalla.
Somaa urheilua todellakin!
— Kärpäset, sanoi hän, ovat kun rikolliset ihmiset. Niiden kimppuun täytyy hiipiä salaa, jos mieli tavata niitä.
— Ettekö tule huomen illalla meille soittamaan? kysyin minä.
— En jouda, vastasi hän, minulla on näinä päivinä hyvin kiire.
— Siltäpä ei ainakaan näytä.
— Meillä naisilla täytyy aina olla jotain käsissämme, ja mietiskelemisiä eivät häiritse viulunsoittaminen tai kärpästen kuoliaaksi näpäytteleminen.
— Ehkä joudatte ylihuomenna?
— Hyvä, minä tulen vallan kernaasti silloin. Jos minä huomenna onnistun aikeissani, niin soitan ylihuomenna iloisemmasti kun koskaan.