Mutta eihän naisiin ole luottamista. Jos miehelle maksaa hyvin, niin ei hän tosiaan ajattele toista elinkeinoa — jollei hänelle makseta muualla enemmän, ymmärrettävästi — mutta naispappi voi luopua ensimmäisen luokan paikasta ainoastaan sen vuoksi, ettei hän pidä kirkkoväärtin hiusten väristä, tai ettei verka saarnatuolin reunustalla oikein sovi hänen ulkonäköönsä.
Erään lauvantain iltapuolella kun asianajaja sai tietää, että kassöörin täytyy olla pankissa hyvin myöhään, koska toimitusjohtaja oli karannut Kanadaan, vuokrasi hän ajurin ja meni noutamaan papitarta. Vaikka tämä oli valmistamassa huomispäivän saarnaa, heitti hän kumminkin heti työnsä, otti parhaan hatun päähänsä ja kääriytyneenä turkkinsa istui hän ennenkun puoltakaan tuntia oli kulunut reessä asianajajan rinnalla — hän oli luonnollisesti sanonut, ettei se kestäisi muuta kun viisi minuuttia. Ehkä muistanette, mitä kerroin hänen omituisista korvarenkaistaan. Se oli näiden korvarenkaitten kautta kun meidän kirkkomme menetti papittarensa. Neiti Marsch ja hänen ihailijansa ajelivat hiljalleen eteenpäin, puhellen kaikellaisista asioista, kun toinen hevosista kompastui sylipuuhun, mikä lienee pudonnut jonkun kuormasta ja jäänyt tielle. Reki ei tosin kaatunut, mutta neiti Marsch retkahti kumminkin asianajajaa vastaan, josta hän pyysi anteeksi ja asianajaja kiitti. Mutta siinä oli sattunut käymään niin pahasti, että yksi neidin korvarenkaista oli tarttunut asianajajan partaan ja sotkeutunut siihen niin pahoin, että oli ihan mahdotonta saada pois sitä siitä. Jos nyt neiti Marsch ei tahtonut kiskoa seuraajansa leuvankaunistusta hajalle, ei ollut muuta keinoa kun poski vasten poskea kauniisti odottaa, kunnes joku kolmas henkilö saapuisi paikalle selvittämään pulmasta.
Tässä tuskallisessa asemassa — ainakin sanoi hän silloin että se oli tuskallinen — sattui hänet tapaamaan pari hänen kirkkoherraansa ja eräs etevä baptisti, jotka ajoivat ohi reessä. Neiti Marsch näki heidät ja heidän kauhistuneet kasvonsa. Hän huomasi heti, että hänen pappiutensa Uudessa 'Berlinopolisvillessä nyt oli mennyttä ja että hän oli saanut aikaan hirveän häväistyksen yhteiskunnassa. Hän puhkesi katkeraan itkuun ja toivoi, että hän olisi kuollut.
Mutta lakimies käsitti asemansa. Hän sanoi tytölle aivan yksinkertaisesti, että nyt ei ollut muuta jälellä kun että he menevät naimisiin saatuaan lähimmässä kaupungissa korvarenkaan irroitetuksi.
Luonnollisesti sanoi nainen, ettei hän tahdo ottaa korviinsakaan semmoista ehdotusta ja luonnollisesti suostui hän kymmenen minuutin kuluttua tarjoukseen. He ajoivat lähimpään pappilaan ja ajan säästämiseksi selvitteli papin rouva partaa sillä aikaa kun pappi toimitti vihkimistä.
Koira, joka putosi ilmapallosta.
— Kuulitteko koskaan puhuttavan siitä koirasta, joka putosi ilmapallosta tämän ollessa puoli peninkulmaa maanpinnan yläpuolella ja joka ei koskaan joutunut maahan saakka? kysyi vanha ilmapurjehtija.
— Eikö pudonnut maahan saakka? Kuinka se on ymmärrettävä?
— Niin, juttu oli tämmöinen. Parikymmentä vuotta sitte olin yleensä tunnettu rohkeimmaksi ilmapurjehtijaksi ja luulenpa käyneeni korkeammalla ilmassa kun kukaan. Kerran nousin 5 engl. peninkulman korkeuteen, seuraavana päivänä päätin nousta vielä ylemmäs ja otin sitä varten todistajaksi toisen miehen mukaani. Otimme mukaamme koirankin, noin 10 naulan painoisen. Nousimme tavattoman korkealle, luulenpa että olimme lähellä taivasta. Toinen mies oli paleltua kuoliaaksi ja minun täytyi laskeutua pelastaakseni hänen henkensä. Kun olimme korkeimmalla paikalla, pudotin koiran alas gondoolista. Tarkastin paikan mille kohdalle se putosi, ja seurasin sitä niin kauvan kun saatoin kiikarilla.
Parin tunnin perästä olimme maissa, pallo laskeusi lähelle sitä paikkaa, jonka kohdalla olin pudottanut koiran. Olimme panneet koiran kaulaan metallisen vyön, jossa nimemme ja osoitteemme oli piirrettynä, jotta se, joka koiran löytäisi, antaisi meille siitä tiedon. Tarkastimme ja haimme kentän huolellisesti, mutta turhaan. Vihdoin näytti toverini löyiämäänsä koiran kaulavyötä, joka oli kun tulipalosta otettu. Emme sitä tunteneet ja olimme heittämäisillämme sen pois, vaan silloin toverini huomasi palaneessa levyssä hiukan jälkiä minun nimestäni. Niin, se oli todellakin koiramme kaulavyö. Mutta missä koira? Haimme tarkoin, mutta ei jälkeäkään näkynyt. Aprikoiden tätä kummaa seikkaa menimme kotiin. Vasta myöhemmin mulle selvisi miksi emme olleet löytäneet koiraa.