— Kiitos tarjoamasta.
— Mutta silloin sinun täytyy esittää malja.
— Esittääkö malja? kysyi Whitman iikäänkun ymmärtämättä, mistä oli kysymys.
— Niin, pitää puhe.
— Vai niin, sitäkö tässä!
Ja naisten nauraessa ja käsien taputusten kaikuessa nousi "moukka" seisaalleen.
Mutta suuresti he hämmästyivät, kun ivattu "maalainen" pyyhkäsi hiukset otsaltaan, oikasi mahtavasti itsensä suoraksi ja, tehtyään miellyttävän kumarruksen, kirkkaalla ja hyvin sointuvalla äänellä alkoi:
— Arvoisat naiset ja herrat! Minä toivotan teille terveyttä ja menestystä ja toivon, että vuodet antaisivat teille enemmän ymmärrystä, niin että te huomaisitte, että ulkokuori usein pettää, ja ettei koiraa ole karvoihin katsominen! Arvostelitte minua pukuni mukaan ja piditte minua taitamattomana ja kokemattomana talonpoikana, kun minä sitä vastoin luulin teitä teidän vaatteistanne päättäen hyvin kasvatetuiksi ja sivistyneiksi henkilöiksi. Huomaan ikäväkseni että molemmin puolia on erehdytty!
Hän oli tuskin lopettanut, kun valtion kuvernööri astui sisään ja kysyi hra Whitmania.
— Täällä olen, herra kuvernööri! On iloista saada nähdä teitä!