Sitte hän kääntyi hämmästyneen seuran puoleen, kumarsi kohteliaasti ja sanoi:
— Minä toivon teille hauskaa iltaa!
Mutta seura ei liene viettänyt hauskaa iltaa sinä päivänä — siksi oli heidän saamansa läksytys liian tuntuva.
Nainen salapoliisina.
Siihen aikaan asuin minä Denverissä, Coloradossa, hauskassa pienessä kivitalossa. Naapuritalossa asui muudan amerikkalainen perhe, nimeltä Hall. He olivat hienoa, hauskaa väkeä.
Eräänä kauniina aamuna istuessamme aamiaispöydässä, kuulimme erinomaisen kaunista piaanon säestämää viulunsoittoa.
— Mitä tämä on, sanoin minä vaimolleni ihmeissäni ja pudotin vaapukkahillossa kastetun pannukakunpalasen valkealle pöytäliinalle.
— Ai, ai, ai! Kas nyt kun sinä taas tahrasit puhtaan pöytäliinan! Siitä saat heti paikalla suorittaa 10 senttiä sakkoa!
— Anteeksi, eukkoseni! Mutta kuka se noin kauniisti soittaa.
— Hallin perheen hyyryläinen, eräs nuori nainen. Hän muutti heille toissa päivänä.