— Mahdotonta, vastasin minä, nainen ei soita tuolla tavoin.
— Kyllä vaan! Kukaan muu se ei voi olla, sillä herra Hall ei ole ollenkaan musiikkimies ja rouva Hall soittaa vaan piaanoa. Rouva Hall säestää hyyryläistään. Kuulethan sen soitostakin.
— Kyliä, Kyllä. Tunnen kyllä hänen soittonsa.
Jo samana iltana kotia tullessani sain nähdä Hallin hyyryläisen. Hän loikoi mukavasti naapuritalon kuistilla kiikkutuolissa. En katsonut sopivaksi heti ensi kerran nähdessäni häntä tarkastella liian tunkeilevasti, mutta sen verran kerkesin nähdä, että hän oli roteva, leveähartiainen, nuori nainen, jonka silmät olivat kirkkaat, terävät, vaaleansiniset, ja kasvot erinomaisen kauniit, vaikka tosin hiukan säännöttömät, ja tukka lyhyeksi leikattu, kutrikas vaaleanruskea.
Samana iltana 10 aikaan näimme me nuoren naisen nopein askelin hiipivän ulos naapuritalon takaportista.
- Sepä omituinen tyttö, tuo, joka lähtee ulos tähän aikaan päivästä!
Mutta pian olin saava nähdä vielä ihmeellisempiä asioita.
Palatessani eräästä juhlatilaisuudesta aamuhämärässä muutamana päivänä, näin minä erään komean herrasmiehen kulkevan edelläni. Hän oli puettuna vaaleihin vaatteisiin, jotka sopivat kuni valetut hänen sopusuhtaiseen vartaloonsa. Hänellä oli musta sylinterihattu päässä, harmaat hansikkaat ja sievä kävelykeppi kädessä.
— Ahaa, arvelin itsekseni, tuokin tulee kai jostain kekkereistä. Hän kulki edelläni samaa tietä kun minäkin ja näytti siltä kun aikoisi hän mennä minun kotiini.
Samassa pääsin hänen rinnalleen ja kysyin häneltä: