No, tuumasin mä, minä menen nuuskimaan heidän huoneisiinsa. — Yläporstuassa oli pimeä, mutta minä löysin herttuan huoneen ja kopeloin siellä hetken aikaa pimeässä, kunnes tulin ajatelleeksi, ett'ei kuningas juur ollut niitä, jotka antavat toisen hoitaa rahojaan; ja niinpä menin hänen huoneeseensa ja rupesin kopeloimaan siellä. Mutta min'en voinut saada juur mitään aikaan pimeässä enkä uskaltanut kynttilääkään sytyttää. Ja niinpä päätin piiloutua sinne ja jäädä heitä väijymään. Samassa kuulin heidän askeleensa ja aijoin mennä piiloon sängyn alle; mutta siinä kiireessä sit' en löytänytkään, vaan hiipaisin tuohon verhoon, jonka takana oli Mary Janen vaatteet. No, ei muu neuvona kuin puikahtaa sen taakse ja kätkeytyä hameiden sekaan. Sinne jäin seisomaan hiljaa kuin hiiri.
He tulivat sisään ja lukitsivat oven jälestään; ja heti ensimmäiseksi meni herttua kontalleen ja kurkisti sängyn alle. Silloin minä iloitsin siitä, ett'en ollut sitä löytänyt. — No, he istuivat alas, ja kuningas sanoi:
"No, mik' on hätänä? Sano sanottavas lyhyesti. S'on parempi, että m'ollaan siellä alaalla lohduttamassa noita surevia tyttöjä kuin ett' istutaan täällä ja annetaan heill' aikaa puhua meistä."
"Joo, seikka on se, Capet, että min' oon kovasti levoton. Tuo tohtori minua huolettaa. Mitkä sull'on aikomukset? Mull'on muuan aatos, ja s'on mielestäni hyvä."
"No, mikä s'on, herttua?"
"Joo, s'on se, että me luistetaan tiehemme jo tän' yönä, ennen kello kolmea aamulla, ja reissataan jokea alaspäin rahapussi kontissamme. Varsinkin kun joutui kynsiimme niin mukavasti, aivan kuin olis lentänyt suuhumme paistettu varpunen; eihän meidän tarvinnutkaan varastaa sitä — oomme saanut sen lahjaks. Minun neuvoni on, että me korjataan täältä luumme."
Minä tulin kovin pahoilleni siellä Mary Janen hameiden välissä. Pari tuntia sitten vielä olis herttuan tuuma ollut mulle melkein yhdentekevä, mutta nyt se minua suretti ja peljätti. Silloin onneksi sanoi kuningas:
"Mitä pirua! ja mekö sillä viisin luovuttais lopusta, jok'on paras osa kaikesta? Ookko sinä hullu? Vai jätettäis me tänne kaheksan yheksän tuhatta dollaria kiinteimistöön, jonka voi muuttaa rahaksi yhtä helposti kuin kultakangen. Eihän m'olla hölmöjä."
Herttua mutisi vastaan; hänen mielestään oli kultapussi heille kylliksi, ja hän ei kernaasti tahtonut kaivaa syvemmälle — ei puolestaan tahtonut ryöstää kolmea orpo raukkaa puti puhtaaks.
"Mitä joutavia!" sanoi kuningas. "Mehän ei ryöstetä heiltä mitään muuta kuin juur nämä rahat. Ne, jotka ostavat omaisuuden, ne saavat pitkän nokan, eikä tytöt. Kun näet tulee tunnetuks, ett' omaisuus ei ollut meidän — ja se kyllä saadaan tietää meidän mentyämme hiiteen — niin julistetaan kauppa mitättömäks ja omaisuus peruutetaan kuolinpesälle. Nää orpotytöt saavat talonsa tavaransa takasin, ja siin'on jumaliste aivan kylliks heille; he ovat sitä paitte nuoria ja reippaita ja voivat helposti ansaita elatuksensa. Heillä ei ole niin mitään hätää. Hyvä jumala, onhan niitä tuhansia, satoja tuhansia, joilla sittenkin on monin kerroin huonompi toimeentulo. Heillä totta maarian ei ole vähintäkään valittamista, s'on vissi se."