Minä sanoin:
"Minä en kummittelee — min' en jumaliste koskaan oo ollut kuolleena."
Kuullessaan ääneni reimastui hän vähäsen, mutt' ei vieläkään ollut oikein tyytyväinen. Hän sanoi:
"Älä tee minusta pilaa, sanon mä. Kunnias kautta — etkö sin' oo kummitus?"
"Kunniani kautta", sanoin siihen, "min' en oo mikään kummitus."
"Hm! No niin! Minä — minä — minun kai täytyy uskoa sitten, koska vakuutat kunniasanallas; mutta min' en ymmärrä, en totta maarian ymmärrä. Kuules nyt, eikö sinua sitten murhattu ollenkaan?"
"Ei. Minua ei murhattu ollenkaan — minä vain narrasin heitä. Nous' ylös tänne ja kourista minua käsilläs, jos et usko."
Hän teki niin ja tyytyi nyt kerrassaan; ja hän oli niin sanomattomasti ilonen nähdessään minut ihka elävänä, ett'ei tiennyt mitä tekis. Ja heti hän tahtoi tietää kaikki tyyni; sehän oli oikeaa seikkailua, meinas hän, ja kamalaa ja salaperäistä ja aivan hänen malliinsa tietysti. Mutta minä pyysin, että hän malttais mieltään vähän aikaa, ja käskin hänen ajomiehensä odottaa hetkisen, sill'aikaa kun me ajettais vähän matkaa yhdessä. No, minä kerroin Tomille, missä hiton pulassa min' olin, ja kysyin mitä me tehtäis. "Ootappa vähä", sanoi hän, "ja anna mun tuumata rauhassa." Hän tuumiskeli hetken aikaa oikein kovasti ja sanoi sitten:
"Nyt mä tiedän. Ota minun kapsäkkini sinun kärryilles ja sano, että s'on sinun. Käännä sitten takasin ja aja hiljaa, niin ett'et tule perille ennenkun tulisit, jos olisit käynyt kaupungissa. Minä meen vähän matkaa kaupunkiin päin takasin ja palaan sitten ja tulen perille noin puoli tuntia sinun jälestäs. Ja sinun ei aluksi tarvitse minua ollenkaan tuntea mukamas, kuulekkos?"
Minä sanoin: