"No", sanoin mä, "oli miten oli; mutta muista sinä, että jos kuulet puhuttavan jotain jostain karkuneekeristä, niin sin' et tiedä hänestä mitään, ja minä en myöskään tiedä hänestä mitään."
Sitten otimme hänen kapsäkkinsä ja nostimme sen minun kärryihini, ja hän ajoi kaupunkiin päin ja minä takasin kotiin. Mutta minäkös olisin muistanut, että minun piti ajaa hiljaa! Olin niin ilonen ja täynnäni tuumia, että se multa kokonaan unohtui. Seuraus olikin, että tulin kotiin liian aikasin tien pituuden suhteen. Ukko Phelps seisoi ovessa ja sanoi:
"Mutta tämähän on ihmeellistä. Kukas olis uskonut tuosta vanhasta tamma luuskasta semmosta? Kumpahan olis muistettu katsoa kelloa kun lähdit. Eikä ees hiuskarvaa ole hiessä. S'on kerrassaan ihmeellistä. Nyt en möis sitä sadasta dollaristakaan, en totta tosiaan, ja tät' ennen olisin antanut sen mennä viidestätoista, ja siinäkin olis mielestäni ollut aivan kylliksi."
Siinä kaikki mitä hän sanoi. Hän olikin hurskahin, siivoin vanha sielu, mit' ikinä olen nähnyt. Eikä kummakaan, sillä hän ei ollut ainoastaan maanviljelijä, vaan myöskin pappi; ja hällä oli pikkanen puukirkko plantaasin toisessa päässä, jonka hän itse oli rakentanut omalla kustannuksellaan, eikä hän koskaan ottanut penniäkään saarnoistaan, ja sen arvoiset ne kyllä olitkin. Siell' oli paljokin senkaltaisia talollis-saarnaajia, siell' etelässä, jotka elivät aivan samalla viisin.
Noin puolen tunnin päästä seisahtui Tomin rattaat porraspuiden eteen, ja Sally täti näki ne ikkunasta ja sanoi:
"Herranen aika, täällä tulee joku! Kukahan se on? Vissistikin joku vieras. Jimmy (jok' oli yks lapsista), juokse sanomaan Liisalle, että hän tuukkaa viel' yhdelle päivällispöytään."
Kaikki ryntäsivät ulos, sillä tänkaltasissa paikoissa ei tule vieraita joka vuosi, ja kun joku tulee, niin pidetään hänen tähtensä yhtä paljon melua, kuin jos itse Keltakuume tulis taloon. No, Tom oli vilauksessa porraspuiden yli ja astui talolle päin; hänen rattaansa kääntyi takasin kaupunkiin, ja me kaikki seisottiin porstuvan ovessa. Tomilla oli päällään paraat vaatteensa ja koko joukko ihmisiä eessään — ja silloinkos hän aina oli kuin omilla tulillaan! Silloin hän oikein osaskin panna tyyliä ja kommervenkkia ja ryhtiä kaikkeen peliinsä. Hän ei ollut niitä, jotka olisit tulleet nöyrästi ja arasti hiipien polkua pitkin kuin karitsa; ei, hän tuli astuen komeasti ja arvokkaasti kuin oikea tallijäärä. Tultuaan ihan eteemme, nosti hän hattuaan niin sievästi ja nätisti ja varovasti, kuin olis sen alla ollut perhosia, joiden päivällisunta hän ei tahtonut häiritä, ja sanoi:
"Mulla kai on kunnia puhutella herra Archibald Nicholsia?"
"Ei, poikaseni", sanoi vanha herra, "s'on ikävää, että ajomiehenne on narrannut teitä; Nicholsin kartano on noin neljä virstaa alempana tästä. Mutta astukaahan sisään."
Tom katsoi taakseen olkapäänsä ylitse ja sanoi: "Liian myöhään — hän ennätti jo mennä."