"Hyvänen aika, enhän oo tämmöstä nähnyt. Me ei sinua ollenkaan ootettukaan, — Tomia vain. Sisar kirjotti vain, että Tom muka tulee."
"Niin, s'ei ollutkaan ens alussa tarkotus, että kukaan muu lähtis kuin Tom; mutta minä kerjäsin ja kerjäsin, kunnes ihan viimeisellä hetkellä pääsin mukaan minäkin. Ja sitten, kun m'oltiin matkalla joella, sovittiin Tom ja minä niin, että me vähän narrattais teitä ja että minun piti tulla tänne vieraana."
"Niin, ja kyllä maar osasitkin narrata, sinä pikku junkkari; ja sinun pitäis saada aimo korvapuusti siitä hyvästä. Mutt' olkoon nyt sillään, sä hulivili - niin ilonen oon mä, kun sain teidät tänne. Voi, voi sentään, kun sit' aattelen! Olinhan aivan hämmästyä kuoliaaksi, kun sinä tolla lailla suutelit minua pöydän yli — niin flaatiks menin."
No, me syötiin päivällistä tuossa leveässä avonaisessa katoksessa kyökin ja asuinrakennuksen välillä; ja siell' oli ruokaa pöydässä vaikka seitsemälle perheelle — kaikki hyvää ja lämmintä, eikä mitään tommosta homehtunutta, sitkeää hätävaraa, jok' on maannut kosteassa kellarissa kaiken yötä ja maistuu kuin palanen vanhaa kuivettunutta ihmissyöjää aamulla. Silas eno siunasi ruokia kylläkin pitkällä pöytärukouksella, mutta ne ansaitsivatkin sen, ja ne eivät ennättäneet kylmetä sill'aikaa, niinkuin usein tapahtuu, kun ateriaa sillä viisin viivytetään.
Pitkin iltapäivää pakistiin ja lörpötettiin jos jostakin, ja minä ja Tom oltiin varuillamme kaiken aikaa, mutta turhaan; he eivät sattuneet sanomaan sanaakaan mistään karkuneekeristä, ja me ei hirvitty ruveta itse kyselemään. Mutta illallispöydässä sanoi yks noista pikku pojista:
"Pappa, eikö Tom ja Sid ja minä saa mennä kaupunkiin kattomaan tiateria?"
"Ei", sanoi ukko, "minä luulen, ett'ei siitä teaterista tule mitään; ettekä te vois mennä sinne, vaikka tuliskin. Tuo karkuneekeri, nähkääs, kertoi Burtonille ja mulle, että s'on kaikki tyyni hävitöntä huijausta ja petkutusta alusta loppuun, ja Burton sanoi kertovansa asian ihmisille siellä, niin että minä luulen, että he jo tähän aikaan ovat potkineet nuo röyhkeät roistot ulos kaupungista."
Kas niin! semmosta s'oli! — mutta minä en voinut sit' auttaa. Tomin ja minun piti maata samassa huoneessa ja sängyssä, ja koska m'oltiin joltisestikin väsyksissä, sanottiin me heti illallisen jälkeen 'ku natt' ja kömpittiin ylös huoneeseemme ja ryömittiin ulos ikkunasta ja kavuttiin alas pitkin ukonsyöttiä ja lipattiin kaupunkiin; sillä min' en uskonut, että kukaan muu olis niin hyvä ja antais kuninkaalle ja herttualle viittausta, miten heidän oli asiansa; ja jos minä en sitä tekis, niin joutuisit he varmaankin ikäviin solkkauksiin.
Matkalla kertoi mulle Tom kaikki tyyni minun murhastani mukamas ja miten isä ukko oli kadonnut heti perästä päin, tulematta enää takasin, ja mikä hälinä siitä syntyi, kun Jim oli karannut tiehensä. Ja minä kerroin Tomille kaikki meidän Kuninkaallisista Kameleontti-roistoista ja niin paljon lauttamatkasta kuin ennätin. Tullessamme kaupunkiin ja astuessamme sen pääkadulle — kello oli silloin puoli yheksän — tuli iso joukko ihmisiä rynnäten sitä pitkin, ja he huusivat ja ulvoivat aivan kauheasti ja rummuttivat kastrulleja ja toitottivat torvilla. Me luistettiin syrjään päästääksemme heidät ohi, ja kun he samosivat ohi, näin minä, että heill' oli kuningas ja herttua istumassa kahen reisin puukangella - niin, minä tiesin, että n'olit kuningas ja herttua, vaikka n'olit aivan kauttaaltaan tervassa ja höyhenissä ja tuskin enää ihmisen näkösiäkään — vaan enemmän jättiläis-höyhentöyhtöjen kaltaisia. No, tuota kurjuutta nähdessäni teki mun oikein pahaa, ja minun kävi niin sääli noita surkeita roisto raukkoja, että minusta tuntui siltä, kuin en ikinä eläissäni vois olla pahoillani heidän konnantöistään meitä vastaan. S'oli vallan kauheaa nähdä. Ihmiset saattavat olla hirveän ilkeitä ja julmia toisilleen.
Me oltiin tultu liian myöhään — eikä meistä siis ollut mitään hyötyä. Me kysyttiin parilta mieheltä, miten noiden lintujen oli käynyt niin hullusti, ja he sanoivat, että kaikki ihmiset oli menneet heidän teateriinsa ja näyttäneet hyvin viattomilta; olit sitten kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa odottaneet, kunnes tuo vanha kuningas raukka oli paraassa vauhdissaan hassuilla konsteillaan näyttämöllä, ja silloin oli joku antanut sovitun merkin ja koko katsojajoukko karannut heidän kimppuunsa.