"Kuinka niin?"
"Sen tähden, että tuossa ruuassa myös oli viipale vesimeloonia."
"Ahaa! — niinpä tosiaankin. Nyt muistan, mutta min'en silloin hoksannut, että koirat eivät syö meloonia. Hm, siitähän näkee, miten ihminen näkee eikä kuitenkaan näe — yhtaikaa."
"Niin no, neekeri avasi munalukon mennessään sisään ja pani sen kiinni tullessaan ulos. Justiin kun me noustiin pöydästä, antoi hän enolle avaimen - ja s'oli se avain, s'on vissi se. No, vesimelooni osottaa miestä, munalukko vankia; ja s'on melkein mahotonta, että Iöytyis kaks vankia yhtaikaa tämmösessä pienessä talossa, jossa sitä paitte kaikki ihmiset ovat niin hyviä ja siivoja. Ei, vaan tuo vanki on Jim eikä kukaan muu. Oivallista — ja min' oon ylpeä siitä, että me tultiin sen asian perille salapoliisi-tavalla; min' en antais penniäkään muusta tavasta, nääkkös. No, ponnista nyt päätäs ja koe keksiä juoni Jimin varastamiseen, niin minä puolestani tuumaan juonen, minäkin; ja sitten valitaan tietysti molemmista paras."
Sillä pojalla oli päätä, sillä! Jos mull' olis hänen päänsä, niin min' en vaihtais sitä pois, vaikka pääsisin prinssiksi tai tyyrmanniksi höyrylaivaan tai klouniksi sirkkukseen tai miksi hyvänsä. Minä aloin aatella jotain juonta, mutta oikeastaan vain tehdäkseni jotakin; tiesinhän kyllä mistä se oikea tuuma tulis. Yhtäkkiä sanoi Tom:
"No, joko sull' on mitään valmiina?"
"Jo", sanoin mä.
"No, annahan kuulla sitten."
"Minun tuumani on tämä", sanoin mä. "Helpostihan saadaan me tietää, onko se Jim, jok' on siellä. Sitten otamme ylös kanootini joen pohjasta huomeniltana ja tuomme lauttani saaresta ja kätkemme sen johonkin tänne lähelle. Sitten ens pimeänä yönä varastamme me avaimen ukko nahjuksen housuntaskusta, kun hän nukkuu sikeintä untaan, ja sitten luistetaan me jokea alaspäin lautalla, ja Jim on muassamme, ja me piileillään päivin ja kuletaan öisin, niinkuin Jim ja minä ruukattiin ennenkin. Eiköhän se menis, se?"
"Menis? Kyllä se menis, menis kuin tuulessa. Mutta s'on niin surkean yksinkertaista, että minä häpeisin silmät päästäni ruveta mokomaan moukka- vehkeeseen. Mitä hiton huvia ja mitä hyötyä siis meillä olis keinosta, jossa ei kysytä enemmän juonta, enemmän vastuksia ja enemmän kekseliäisyyttä. Ei, hui, hai, Huck, se ei käy laatuun. Eihän totta maarian tuohon vaadita mitään taitoa ensinkään, eikä se nostais mitään huomiota."