"Kelle nuo ruoat on? Koirillekko?"
Neekeri alkoi irvehtiä, niin että koko hänen naamansa meni ryppysiin, — aivan niinkuin vesilätäkkö, johon viskaa kiven.
"Niin, niin, herra Sid", sanoi hän, "koiralle, ja oikeen kummalliselle koiralle vielä. Taharotteko ehkä käyrä sitä kattomaan?"
"Kyllä, kyllä tullaan."
Minä kuiskasin Tomille:
"Mutta nytkö, nytkö, kun jo on selvä päivä? Niinhän ei ollut tuuma."
"Ei, ei ollut — mutta s'on tuumana nyt."
No, me mentiin hänen kanssaan, mutta minä olin vähän levoton. Kun m'oltiin tultu sisään, ei me juur nähty mitään; siell' oli niin pimeä. Mutta Jim oli todellakin siellä, ja hän näki meidät. Hän huudahti heti, niin että kaikui:
"Ei, mutta — Huck! Herranen aika! Ja totta maarian — nuori herra
Tom!"
Minä sen arvasin. En tiennyt mitä sanoa tai mitä tehdä, kun tuo neekeri huusi: